M3GAN sijoittuu todellisuuteen, jossa tekoälyn kehittämään itsetietoisuuteen suhtaudutaan tonnin seteli -ilmeellä, eivätkä Asimovin lait käy mielessä, vaikka lelulle annetaan terminaattorin voimat. Muutamista aidosti hyvistä ideoista päästään ehkä nauttimaan, sillä vaihtelevilla tekniikoilla luotu robotti on persoonallinen kauhuroisto, joka ansaitsee jatko-osia.

Kansa kavahtaa, jos robotti tai animaatiohahmo muistuttaa ihmistä "liikaa" muttei täysin. Leffa pelaa ilmiöllä, mutta robottinukella on myös tilaa olla söpö toimiessaan kuten tarkoitettua vaikkapa laulaessaan. En orjuuttaisi mitään tomaattia älykkäämpää, joten sympatiani olivat robotin esimerkiksi kun se jätettiin istumaan yksin pehmolelujen keskelle (kuten samankokoinen Tuhkimo-nukkeni [jota en ostanut itse]). Robotti myös jahtaa aikuisia sipsuttaen tomerana tytön tyllerönä, ja ohimennen se tanssahtelee kuin riivattuna, kerjäten huomiota Tik Tokin meemitehtaalta.

Pierupaska- ja iPad-leluja on tehty, mutta se lienee satiiria, kun insinöörin tehtävä on kehitellä iPadin vaativia pieruleluja. Hänen M3GAN-projektinsa takkuaa, eikä pomo pidä siitä, sillä robotin kuluttajahinta olisi järjetön. Samaan aikaan insinööristä tulee sukulaistytön huoltaja. Se juoni saa tovin, mutta räpäytä silmiä: kun insinööri oivaltaa lelujen kiinnostavan tyttöä, robotti on äkisti niin valmis, että pomokin uskoo olevansa Steve Jobs.

Toki he ovat väärässä valmiudesta. Sivulauseet paikkailevat aukkoja pitkään, minkä voisi tehdä taiteellisemmin. Ilmeisin ratkaisu olisi panostaa 8-vuotiaan näkökulmaan. Jos fokus pysyisi tytössä, joka ystävystyy robotin kanssa nihkeän tätinsä luona, laajemman kuvan maalaaminen telalla olisi visio. Tytön & robotin suhde toimii riittävän hyvin, jotta 100 minuutin trilleristä leikkaisi helposti 80 minuutin lastenelokuvan, joka on "liian pelottava lapsille" Roald Dahlin hengessä. Se on kehu. Tämä on toteamus: teinit ehkä reagoivat raaimpiin kohtauksiin.

Lelufirman politiikka ei ole pääasia vaan kaavojen mukailua. Mainitaan vaikka RoboCop 2. Se on tarina, kun Jumalaa leikkivät riistoporhot yrittävät tehdä huumeriippuvaisesta psykopaatista kyborgikytän ja tuotteen, jolloin rehti kyttä joutuu pelastamaan lehdistötilaisuuden. Nyt mukana on kohtaus kyläyhteisön edessä koska Adam Sandlerinkin leffoissa on.

Loistava idea on se, että insinööri mieluummin rakentaa äidin tai isosiskon kuin on sellainen. Seuraamukset lapsen kehitykselle mainitaan, ja on mm. puhetta ruutuajasta, joten idea vaivatta symboloi kaikkia kasvatusmetodeja, jotka luovat epäkypsiä Sähköputkimiehiä. Niin mahtavia sivumainintoja! "Vartti ennen loppua" joku koettaa mainita senkin, että ovathan nämä kauhut yllätys. Aukottomuutta arvokkaampaa olisi silkkinen kerronta. Robotti vaikuttaa itsetietoiselta heti ja epäilyttävältä pian. Insinööri aloittaa 19:90 euron Jennifer Connelly -figuurina ja pitää ilmeestä kiinni, vaikka hän olisi omilla teoillaan mullistamassa maailman. On siinä rajattua satulogiikkaa, ettei kumpikaan "lapsi" saa tarpeeksi huomiota häneltä, mutta insinöörin luulisi olevan pakkomielteisen kiinnostunut robotin kehityksestä.

Leffan aidot intohimot ovat simppeleitä. Robotti on sarkastinen diiva heppoisin perusteluin mutta hupaisasti, muun komedian kytkeytyessä luonnostelmallisuuden myöntämiseen. Koirat ja kiusaajat ovat loogisia haasteita robotille, jos muu ei. Malignantin kirjoittajilta kehtaa odottaa isompia käänteitä, muttei välttämättä täyteläisempää scifidraamaa. Malignantin tavoin M3GAN onnistui muistuttamaan kirjahyllystä, johon keräsin roskaleffojen jatko-osia VHS-ajalla, kun ne tuntuivat tuoreilta. Hauskan jatko-osan tälle voisi tehdä esimerkiksi varastamalla ideoita Pinokkiosta, Terminator 2:sta, Veren vangeista tai Servant-sarjasta, tai tuomalla mukaan Chuckyn, tai tekemällä ykkösen uusiksi aikuisille. Jännittävää kuin Wishmaster 4.