Ralph Fiennes tuli juttuun kulinaristi Hannibal Lecterin kanssa Punaisessa lohikäärmeessä. Hänen uusi hahmonsa kokkaa ilottomalle eliitille. Kitaan einekset kauhotaan, mutta kokki satuilee, etteivät vieraat ole täällä syödäkseen, vaan aistiakseen laajemmin. Lautaselle lääritään ekosysteemi tai pari, joten tämä on hetki pysähtyä arvostamaan universumia. Katsojan pitää ratkaista, miksi ja miten kokki kettuilee.

Vierailla ei ole ilmeistä syytä pelätä, vaikka saari on syrjäinen ja avustajat ovat kuin robotteja. Kokki on julkkis. Paikalla on kanta-asiakkaita ja uralla auttanut kriitikko. Mukaan pääsi ruokanörtti Nicholas Hoult, joka on seurannut kokin uraa uskonnollisesti. On bisneskumppaneita ja John Leguizamon näköinen leffatähti. Kuitenkin ivallinen ilta on suunniteltu niin tarkkaan, että kokki hämmentyy nörtin seuralaisesta Anya Taylor-Joysta, joka eksyi mukaan. Hoult erottuu joukosta, jos kriteeriksi otetaan kokin sokea ihailu, mutta Taylor-Joy on kokin laajemman vallan ulkopuolella. Nipottava kriitikko ja uudelta rahalta haiseva juntti, joka vertaa makupalaa lähiökuppilan tarjontaan, tahtovat näyttäytyä täällä.

Leffan tavoitteet menevät ristiin, tarkoituksellakin. Katsoja ei maista, mutta on maukasta, kun koristeellisten hanhenmaksapalleroiden kylkeen tulee kertomuksia. Helpointa olisi käsitellä kokkia "Saatanana", jonka saarna siunataan mustan huumorin varjolla, mutta hänen edustamansa teennäinen kulttuuri saa osansa kritiikistä, eikä kaikki ole niin harkittua kuin hän väittää. Jos teemme sellaisen ihmeellisen tulkinnan, että leffa kertoo leffoista, ei leffa kritisoi vain katsojia ja kriitikkoja, jotka eivät ymmärrä ideaa ja nähtyä vaivaa, vaan myös itsetyytyväisiä tekijöitä ja siis alan tilaa. Kiva - mutta on muitakin tukea kaipaavia kohtia.

Usein hymyilyttää, jos uhrit vaikuttavat ansaitsevan piinan. Näissä tyypeissä on mätää, mutta varhainen dipistä nipottaminen tai Instagram-kulinarismi ei ehkä ole kuolemansynti, ja taustatarinoiden avaaminen jää osittain kokin selittämisen varjoon. Tasapaino on vino. On se taitavaakin, jos "kallistuva lattia" saa katsojan pohtimaan asioita eri kulmasta, vaikka suljetun kohteen trilleri yhä pysyy laajoissa raameissaan. Muutamat tarpeettomat kohtaukset ja viittaukset ja avoimeksi jäävät asiat jättävät tilaa kaivata rehellisesti ylikirjoitettua roskaa tyyliin Saw, jossa "kaikki täsmää" vaikka sitten yliluonnollisesti.

Avaan hitusen tuota pinnallista himoa. Väitetysti elämykseen (menuun) kuuluu kaikki. Tosielämänkin viinisnobi haistelee ja läikyttelee valoa vasten ennen maistelua. On hauskaa olla tavallaan vakuuttunut ja hitusen närkästynyt hahmojen kanssa, kun kokki temppuilee itsetyytyväisesti alussa. Kun etenemme selkeämmin kyseenalaiselle reviirille, se istuisi tyyliin & fantasiaan, jos kokki väittäisi jopa kohonneen pulssin olevan osa nautintoa, mutta homma menee epämääräisemmäksi.

Jos avaisin yksityiskohtia, osaisin selittää useamman kritisoimani jutun parhain päin, joten on tarpeen urputtaa yleisemmin "tasapainosta", mutta sekin sanavalinta luo tarpeen runoilla, että horjuttaessa on luontevinta luoda omat tanssiaskeleet. Ehkä leffa on onnistuminen. On tilaa nauttia satiirista omilla ehdoilla, eikä se silti tarkoita, että leffa pitäisi kirjoittaa itse loppuun, kuten näissä voi käydä. Koko The Menua on maisteltu, etkä koe kaiken olevan luvatulla tasolla - joten tekijät intoilevat "aivan" ja odottavat, että jatkat oivallustasi? Ärh.