The Pale Blue Eye on murhamysteeri ja historiallista fiktiota, jossa seikkailee runoilija Edgar Allan Poe. En ota sitä riskiä, että käsikirjoittaja samaistuu vain kirjoittajiin, joten valintani on toinen Netflix-uutuus White Noise. White Noise alkaa esitelmällä elokuvien tekemisestä, joten valintani onkin Pale Blue Eye. Taidekritiikki on silkkistä suoratoistoajalla.

West Point on Yhdysvaltain sotilasakatemia, jossa on palvellut tulevia presidenttejäkin. 1800-luvulla kelpo itsemurha pilataan, kun hirttäytyneen kadetin ruumis silvotaan. Etsivä Christian Bale kutsutaan kummastelemaan. Satunnainen mortti Poe tarjoaa näkökulman, jonka mukaan sydämen rinnasta kaivavalla murhaajalla on runollinen mieli. Poessa on hylkiön vikaa, joten Bale ottaa tästä kaverin.

Hitaan trillerin mysteereihin kuuluu se, miksi himomuikistelija Bale on mukana hillittynä viiksien vahaajana. Harry Melling saa näytellä Poe'a pontevan teatterimaisesti, kun runoseppo avaa kauniin mielensä liikkeitä suodattamatta (tai kuten eräät V2.fi:n lukijat asian ilmaisisivat: "tekohauskasti" ja "mukanokkelasti"). Tyydyttävä selitys on jo se, ettei irrottelu hautaa Balea. Kun Bale kuuntelee kiinnostuneena, huvittuneena ja kaikkea nielemättä, hänenkin hahmonsa ristiriitaiset mietteet pysyvät aistittavina. Jos Bale irrottelee, karismaattisetkin vastanäyttelijät saattavat taantua pahviksi, kuten kävi juuri Amsterdamissa.

Poe myöntää viittaavansa runollisella murhaajalla omaan persoonallisuustyyppiinsä. Häntä käsitellään epäiltynä katsojaa kunnioittaen eli kaikki munat eivät koskaan ole yhdessä korissa. Bale kommentoi heti, että sisäelimille voivat keksiä pontevia merkityksiä myös uskonnolliset fanaatikot.

Hitaus ja kuivuus ovat eri asioita. Jälkimmäiseen syntiin leffa syyllistyy puolivälissä, kun on ilmeistä, ettei edellisen palan päälle rakenneta, vaan on vielä vähän selitettävää ennen pelaamista. Jos taas oikaistaan paljastuksiin, farssimaisuudesta puhuminen todennäköisesti ei hämmennä leffan nähneitä. Näiden kahden vaiheen väliin mahtuu miellyttävän itsevarmaa hidastelua, jolloin on kiva pohtia sivuhahmojenkin aivoituksia. Eikä loppu silkkaa farssia ole. Valikoidut selitykset ovat niin jämäkkiä kuin kehtaan dekkareilta odottaa; ei sillä, että kovasti kehtaisin.

Balella ja Mellingillä on mukavasti tilaa ilmaista tunteita ja vivahteita. Tämä ei ole toive vaan huomio: jos Netflix lähettäisi kopion kaikille Hollywoodissa, Melling voisi napata Oscar-ehdokkuuden, kun leffalla on varvas taiteesta kertovan taiteen suossa. Suosio voisi myös tuoda erään tohtorin vaimoa tulkitsevalle Gillian Andersonille kultaisen vatun, kun sinänsä käyttökelpoinen suoritus erottuu muusta tyylistä olematta yhtä hauska kuin juhlakalulla.

Mutta: dekkari on luotettavan antiikkinen & tunnistettavasti motivoitunut, joten kärkevät mielipiteet ovat vain lämpimikseen hyppelyä. Tämä on kynttilävalaistua pulisonkifiktiota, jota varten lumikoneen annettiin posottaa vartti. Katso kaksi leffaa vuodessa tai kärsi läpi ne kaikki, niin onhan tämä jämäkämpi kuin ihme temppuilut. Esimerkiksi See How They Run on komedia, joten sen ei ole tarkoituskaan tehdä samanlaista vaikutusta kuin Agatha Christien vanhan dekkarin, johon se viittaa, mutta jos huumorikin jää tavoitteista, ehkä rehellinen retroleffa jättää paremman jälkimaun. See How'ta ja Pale Blue'ta yhdistää se, että "tohtori Mustapippurin" kohtaloksi saattoi käydä historiallinen heppu, mutta See How'n muu spedeily hautaa jekun, jossa on oma luonteva kutinansa.