Olen asunut lähes kaksi kolmasosaa elämästäni yhtiömuotoisesti, joten kerrostalokyttääjän persoona on käynyt tutuksi. Toisinaan olen saanut jopa itseni kiinni kirjoittelemasta heippalappuja ilmoitustaululle ja ohjaamasta autojen pysäköintiä. Useimmiten kuitenkin tulee mieleen, että kyylät kaipaisivat elämäänsä jotakin muuta sisältöä.

Tom Hanksin erinomaisesti esittämä Otto, O-T-T-O, on nimenomaan sellainen tapaus. Kun yksinäiseltä mörrimöykyltä loppuvat vielä työtkin, elämältä putoaa pohja kokonaan, ja alusta asti läpitunkevasta mustasta huumorista on helppo arvata alkuperäisteoksen olevan Pohjoismaista kotoisin. Itse asiassa kyseessä onkin lähes kohtaus kohtaukselta tehty uusintaversio vuoden 2015 ruotsalais-norjalaistuotannosta Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove), joka taas perustuu Fredrik Backmanin samannimiseen kirjaan. Peltonen totesi, ettei häntä edes kiinnosta arvostella elokuvaa tämän vuoksi, mutta satuin itse päätymään teatteriin, joten tässä oma arvioni. Todettakoon, että jos et halua tietää tästä elokuvasta erittäin keskeistä asiaa, älä katso alkuperäisen traileria.

Ruotsalaisversioon nähden asioita on tietenkin amerikkalaistettu ja alleviivattu. Ei ole enää Saabeja vaan Chevyjä, viranomaisten sijaan taistellaankin gryndereitä vastaan, takaumakohtausten tuotantoarvoja on ruuvattu yhteentoista ja yleisesti ottaen tuntuu, että tavoitteeksi on otettu varmistaa jokaisen kohtauksen mahdollisimman suuri liikuttavuus. Ja kyllä täpötäydessä teatterissa silmäkulmia toki pyyhittiin.

Ongelmaksi muodostuu kuitenkin se, ettei elokuva oikein tiedä mihin lypsäminen pitäisi lopettaa. Kun jokainen tilaisuus itkettää katsojia käytetään, on lopussa tunnettu kerrassaan niin paljon tunteita, että takki alkaa tyhjentyä. Perinteinen amerikkalainen voimamusiikkikohtaus on ylipitkä ja elokuvan viimeiset 20 minuuttia käytetään autojen markkinointiin sekä aivan jokaisen avoimen asian selittämiseen parhain päin, ja muistihan se viimeinenkin pökkelö siellä nurkassa pari tippaa tirauttaa hyvän asian puolesta.

En ollut nähnyt alkuperäistä ennen kuin saliin istahdin, mutta koska sen voi katsoa YouTubesta kolmella eurolla, tein niin jälkikäteen ja suorastaan hämmästyin, miten vähäisillä muokkauksilla käsikirjoitus on kuvattu uusiksi. Käytännössä mitään olennaista, mihin amerikkalaiskatsoja vain löytää tarttumapintaa ei ole muutettu, joten oikeuksista miljoonakorvaukset saaneet ansaitsevat palkkansa, sillä elokuvan ansiot ovat pääosin heidän ansioitaan. Yksi henkilöhahmojen yhdistäminen toimii, jotkut asiat selitetään paremmin ja Hanksin tavoin myös Mariana Treviño on loistava naapurin maahanmuuttajanaisena, mutta kaikilta muilta osin ruotsalaisoriginaali on vähemmän siirappinen ja vääntää vähemmän rautalangasta. Näin ne hetket, jolloin oikeasti tuntee jotakin, nousevat paremmin esiin ja koskettavat enemmän.

Elokuva sinällään on pohjimmiltaan juuri se sydäntä lämmittävän kaunis kertomus perusjäyhän insinöörismiehen mielenliikkeistä ja elämän sisällöstä tai sen puutteesta, eikä sellaisena lainkaan vailla ansioita. Valitettavaa on kaiken yliselittäminen, kuorruttaminen materialismilla ja paikoin halpahintaiselta tuntuva itkettäminen, kun sama asia tulisi selväksi vähemmälläkin. Ammattilaisten työtähän tämä on kokonaisuudessaan, minkä lisäksi Hanksin ja Treviñon kemia pelastaa paljon, joten en voi sanoa kärsineeni – etenkin koska en ollut alkuperäistä nähnyt. Omaan mielenlaatuuni Hannes Holmin originaali kuitenkin istuu paremmin: vähemmän musavideoleikattuja tapahtumakollaaseita ja muka keventävää tyhjän naureskelua, enemmän elämän makua.