Harva rockryhmä on saanut osakseen samanlaista riepottelua, kuin kanadalainen Nickelback. Yhtyettä tuntuu olevan lähes trendikästä vihata, jonka myötä bändin ympärille on muodostunut poikkeuksellisen värikäs ja kovaääninen antifani- ja meemikulttuuri. Silti Nickelback porskuttaa eteenpäin, myy miljoonia levyjä ja tekee aktiivisesti uutta musiikkia. Vaikka meteliä bändin ympärillä riittää, on yhtye jäänyt itselleni etäiseksi enkä ole oikein koskaan jaksanut lähteä kommentoimaan sen tekemisiä tavalla tai toisella. Tokine pakolliset hittibiisit tuntee itse kukanenkin ja tämän pohjalta itse musiikin sisällöstä on jonkinlainenaavistus, mutta sen syvemmälle tähän kaninkoloon ei ollut tarvetta upota. Vaan nyt kun Nickelback palaa levytyskantaan 10. studioalbumillaan Get Rollin’, on korkea aika selvittää, miltä yhtyeen ulosanti maistuu.

Kun Get Rollin’ tärähtää käyntiin, nousee huulille hymy. Sinkkuvetonakin julkaistu tykittely San Quentin kuulostaa aivan pirun kovalta. Jämäkästi riffittelevä kipale vie välittömästi mennessään, yhtye vetää hyvällä asenteella ja tarttuva kertosäe etsaantuu aivopoimuihin ensikuuntelun myötä. Tätä seuraava Skinny Little Missy etenee myös jämäkästi kitaraosasto edellä tarjoten oikein pätevää rokkailua. Those Days taas löysää menoruuvia vapauttaen yhtyeen rauhallisemman ilmaisun pariin. Joku voisi sanoa tätä laskelmoiduksi ja radioaalloille suunnatuksi roskaksi, toiset puolestaan nauttivat kauniista matkasta menneiden vuosien kadotettuun maailmaan. Puhuttelevaa ja ehdotonta hittikamaa yhtä kaikki, jos kuulija ei ole täysin kyynistynyt.

Loppulevy jatkaa tyylillisesti samoilla poluilla yhdistellen erilaisia tunnelmia toisiinsa. Seassa on pieniä erikoisuuksiakin, kuten rennosti venyttelevä High Time, jonka countryhenkisyys tuntuu ensimmäisellä pyöräytyksellä hyvinkin erikoiselta. Yhtyeellä kuitenkin pysyy homma hyppysissä koko kiekon ajan, sillä paketti kuulostaa kautta linjan yhtenäiseltä eikä mikään elementti erotu negatiivisesti kokonaisuudesta. Tässä auttaa huippuluokkaa oleva soundimaailma sekä kaikin puolin ammattimaiselta kuulostava tuotantopuoli. Alkuihmettelyn jälkeen Get Rollin’ onkin oikeastaan juuri sitä, mitä sen vähäisten ennakko- odotusten myötä olettikin olevan: varmaa ja ansiokkaasti toteutettua rockmusiikkia, joka solahtaa vaivatta radioaalloille sekä maistuu suurille massoille.

Suurimmat ylisanat jäävät kuitenkin käyttämättä, sillä peruhyvästä laadustaan huolimatta levykokonaisuutta vaivaa epätasaisuus. Loppua kohden touhuun toivoisi lisää särmää, sillä varsinkin jälkimmäisellä puoliskolla rauhallisempi ilmaisu korostuu häiritsevällä tavalla. Ei sillä, että esimerkiksi kappaleissa Steel Still Rusts tai Tidal Wave mitään vikaa olisi, vaihtelu vain olisi tehnyt albumille terää. Nyt kiekon intensiteetti laskee turhan rajusti, aivan kuin tiukka alkupuristus olisi ollut yhtyeelle liikaa. Näistä syistä loppupään kappaleista ei jaksa suuremmin kiinnostua. Sekaan olisi kaivannut jonkin todellisen menobiisin, joka olisi iskenyt kunnon rokkivaihteen silmään.

Kaikesta huolimatta Get Rollin’ on bändiä vähemmän kuunnelleelle positiivinen yllätys. Vaikkei kiekko tulee muuttamaan yhtyeen vakiintunutta asemaa internetin meemimagneettina suuntaan tai toiseen, tarjoaa se kaikesta huolimatta albumillisen pätevää kuunneltavaa jokaiselle, joka arvostaa tasaisen vahvasti toteutettua rockmusiikkia. Nickelbackin uutukaiselle kannattaakin antaa mahdollisuus, jos vastaanottajalla ei ole jo valmiiksi pahaa asennevammaa yhtyettä kohtaan.