See How They Run ja Amsterdam ovat humoristisia mysteereitä, jotka pohjautuvat löyhästi historiaan. Tuttuja naamoja riitti molempiin. Ne putkahtivat Disney+ -palveluun samalla, joten katsoin ne putkeen. Teoriassa täysin erilaiset leffat kompastuvat ideansa selittämiseen kuin synkronisoituna. Viehätys oli pääosanesittäjän tai kahden outoilussa, joten olisi loogisempaa jättää tietoiskut pois kuin haudata heidät niillä. En ihmettele, miksi Netflix maksoi maltaita Veitset esiin -saagasta, kun ykkösestä jopa tunnisti tämän lajityypin pulssin.

Agatha Christien murhamysteeri Hiirenloukku on pitkäikäisin näytelmä Lontoossa. See How on murhamysteeri, joka sijoittuu näytelmän kulisseihin. Sitä juhlitaan hittinä jo 100 näytöksen jälkeen vuonna 1953. Hollywood-tuottaja tahtoisi paketoida ilmiön elokuvaksi, vaikkei se ole onnistunut 28 000 show'n jälkeenkään. Heh? Jos et tiedä mistään mitään (ja itse tiesin hyvin vähän), voit hihitellä, kun narsistit temppuilevat "jonkun tusinashow'n" johdosta. Myöhemminkin ehtii huomata, ettei leffa päätä, ollako sisäpiirivitsi vai karkea komedia.

Kertoja asettaa sarkasmin paksuksi: mysteerit toistavat kaavaa, joten niin tehdään nytkin, mutta saa kai näistä tykätä, ja ehkä yllätyksiä on tulossa, ehheh. Luontevasti siirrymme tilannekomediaan, kun yksi tekijöistä murhataan ja kaksi kyseenalaista kyttää törmää paikalle. Kaikki ovat epäiltyjä: myös historialliset henkilöt, missä en nähnyt arvoa, kun en tiedä, minkälaisia heidän on tarkoitus olla.

Sam Rockwell näyttelee uneliasta viiksikyttää niin vähän kuin mahdollista. Vastapainoksi Saoirse Ronan nakuttaa kirjaviisautta pirtsakalla aksentilla tulokkaan roolissa. Molemmat osaavat tehdä esim. nojailusta huvittavaa olemuksellaan, joten kyllä kiehtoo, lukeeko käsikirjoituksessa "stara nojailee" ja "nyt se ei saa ovea auki". Tunnelmassa on samaa kuin improvisoidussa Murderville-sarjassa, jonka siunasin, koska niin epätoivoinen olen, että uskon A. käsikirjoituksen lukematta jättämisen, B. roolipelinoppien, ja C. tilttailevan tekoälyn johtavan tyydyttävämpään kerrontaan kuin käsikirjoitusten.

Kun kirjoittajaa (hahmoa) kuulustellaan, hän ilmoittaa yrittävänsä luoda murhamysteerejä keskiälyisille katsojille... Näin vahvalla ironialla on huomioni ja kunnioitukseni. Oletusarvoisesti vastustan elokuvista kertovia elokuvia, joten sillä on eroa, valittavatko leffan tekijät duunistaan tupakan mittaisen tauon verran vai onko kyse määrätietoisesta epäkohtien purkamisesta alias visiosta. Väitän ansioita irrallisiksi.

Tarina on teknisesti selkeä, mutta mitä tulee merkityksiin ja vetoavuuteen, lopetus maistuu tarkalleen siltä, että Wikipediaa on nyt luettava velvollisuudesta. Keskivaiheilla on hupaisaa säpinää. Rockwellin & Ronanin klassisen kliseinen höpsöttely löytäisi yleisönsä, jos he ratkaisisivat kerran viikossa vaikka pubin kadonneiden suolakurkkujen salaisuuden, mutta tuo on ontto väite tyypiltä, joka jätti jopa Steve Martinin & Martin Shortin murhasarjan alkuunsa, kun velikullat alkoivat heti puhua elokuvien tekemisestä.

Tavallaan See How vaikuttaa kunnianhimoisemmalta kuin mihin rahkeet riittävät, vaikka toisaalta se vaikuttaa törttöilevän laskelmoidusti pitääkseen Jussi Vareksen ystävät mukana. Erittäin itsevarmasti, ellei ylpeästi... leffa ei luota itseensä?