Avatar (2009) on tehosteiden sukupolvenvaihdos ja 3D-ajan peruskivi. Pandora on scifileffojen maailmoista rikkain. Yksi saavutus tekee klassikon; Avatar on vallankumous. Luonnollisesti aate kuihtui vähemmän idealististen byrokraattien käsissä. Uutta ovat yrittäneet vain HFR 3D -pojat Peter Jackson (Hobitti-trilogia) ja Ang Lee (Billy Lynn's Long Halftime Walk, Gemini Man) ja lyhytelokuvat virtuaalilaseille (mm. The Limit, Porndora). Avatarin hyvään, kansantajuiseen kerrontaan ei venytty, joten ala kuoli pystyyn. Tv-sarjat ottivat leffat kiinni.

Opposition kannan tarjoaa V2.fi:n Seppo Peruna.

"Avatar ei ollut uutta, vaan uusilla jekuilla ratsastava hiilikopio viidestä leffasta. Ensin mummonikin ujelsi, ettei hän ole nauttinut scifistä näin sitten 70-luvun Teräsmiehen, mutta hän lakkasi puhumasta Avatarista ja kuoli. Kulttuurijalanjälkeä ei ole. Harvoin itsekään esitelmöin, ja piraattikopion poistin puhelimesta 2017. Aikuisena en ala maksaa smurffeista, jotka lauloivat tv:ssä, kun kusin housuun kaverin synttäreillä. Yli kolmen tunnin vesileffa on jo vittuilua."


Star Wars: Episodi I:n alussa sankarit joutuvat perääntymään, jolloin Jar Jar Binks johdattaa heidät kulmilleen. Mitäpä jos he olisivat jääneet asumaan? Olisivatko roistot etsineet heitä? Avatar: The Way of Water on se elokuva äärimmilleen venytettynä ja se on mahtavaa. Teräksisen itsevarma teos julistaa, että majesteetillisessa ekosysteemissä hengailu ja "vartti juonta" piisaa. Hämmennyin siitä, ettei leffa tunnu pitkältä edes pakaroissa tai nenässä.

Avatar-kehoon muuttanut Jake ja luomuörkki Neytiri voivat lisääntyä. Lapsilla on Jaken sormet. Perheeseen kuuluu ottotyttö ja nuori Tarzan, josta pidin, vaikka kiintiöihmisenä hän on selvä "avatar" lihaasyöville heteromiehille, jotka eivät samaistu mihinkään. Sankarien pojat ovat samannäköisiä, mutta vaikka näen joskus ihmisetkin identtisinä, ymmärsin aina, mikä smurffi tekee mitäkin ja mikä keskeisimpiä ajaa. Silkkisesti lipuva leffa antaa aikaa kiintyä. Se on mahdikas resurssi jatko-osille, mutta niiden alustusoperaatio tämä ei ole. Esimerkiksi ottotytön side "luontoäitiin" ja sivulause siitä, kuinka ihmisten ötökkärobotit ovat nopeita rakentajia, voivat johtaa vaikka mihin, mutta leffa elää hetkessä.

Kun ihmiset palaavat ryöstelemään, julman Quaritchin varmuuskopio lähtee Jaken perään. Ihmisten ja örkkien enemmistö välttelee sotaa, mikä viimeistelee uskottavuuden: jos bisnekset pilaa räyhäämällä, kokoomuksen jäsenkirja vaihtuu toiseen, ja viimeiselle biisonille nyyhkivä shamaani saattaa olla välinpitämätön globaaleja ongelmia kohtaan. Nyt myös Quaritch on smurffi. Hänkin välttelee sivullisia uhreja, joten on tilaa pohtia, mitä uusi keho tekee äijän empatiakyvylle.

Sankarit hakevat suojaa rannan örkeiltä. Älä pelkää, että Neytiri vääntää luomupastaa puoli tuntia: hengailua ovat paikalliset jännitteet ja älykkäiden eläinten ihmettely. Varsinkaan vedenalaisten kohtausten kauneutta eivät sanat kuvaa, mutta sanaillaan, että leffa arkipäiväistää sen, miten täyteläisen uskottava fantasia on ja keijupölyttää vielä kovempaa, metallisten uhkien rymistessä vierelle kontrastia korostamaan.

HFR tarkoittaa enemmän kuvia sekunnissa. Hobitissa se johti käsinkosketeltaviin asetelmiin. Velho käy kioskilla pupureellä? Väännetään silkkisyys, terävyys ja syvyys tappiin! Way of Water käyttää kikkoja tasaisemmin, ja makeilu on maagista myös hahmoille, joten tunsin heidän enkä ylpeän insinöörin ehdoilla. Alalla olisi tilaa spedeilevälle 3D:lle, mutta kunnioitettavasti messiasohjaaja J.C. normalisoi työkalut. Leffa on transsi. Vain hetkittäin pysähdyin pohtimaan kaikista HFR-leffoista tuttua hyperrealismia ("todellisuus ei näytä näin todelliselta") ja illuusiota nopeutetusta kuvasta.

Kliseistä valitetaan, kun ei nappaa. Nyt nappasi niin, että juhlin niitä. Hollywoodin lahjakkain kaupallinen ohjaaja James Cameron on saanut historian isoimman budjetin 4-6 kertaa, koska hän tarjoaa paljon, uutta ja selkeää. Se, että vesipojat tylyttävät tulokkaiden ulkonäköä kuin Porvoossa eilen, ei ole pääasia, vaan samaistuttavaa ja tehokasta, toisin kuin olisi se, jos he kättelisivät taikatöpseleillä ja olisivat nyt sama henkilö, tms. Kliseisyys voi luoda algoritmimaisen vaikutelman, mutta Cameron huoltaa itsetietoisuutta pienillä silauksilla, tyyliin: hahmo jo summailisi matkansa monologilla, mutta toinen ei pidä hetkeä oikeana. Huonoja kliseitä Cameron purkaa: hän tahtoo sankarien olevan perhekeskeisempiä, eikä hän tahdo käsitellä raskaana olevia hahmoja posliiniesineinä.

On sallittua tehdä retroelokuvia nykyosaamisella (Top Gun: Maverick) ja parhaansa pienellä budjetilla (Everything Everywhere All at Once). Avatar: The Way of Water on vuoden 2022 paras ja ainoa nykyajan elokuva; mestariteos. Pillitin ja väreilin satunnaistenkin otosten kauneudelle. Jos se kuulostaa vieraalta konseptilta, ei hätää: muut huippuohjaajat tarjoavat vuodenvaihteessa elokuvien tekemisestä kertovia elokuvia, jotka varmasti myös visualisoivat sen, kuinka elokuvista on tarkoitus nauttia.