Kun vielä rakastin intialaista supersankariseikkailua, vertasin sitä hometaloon, jonka seiniin on vedetty niin monta kerrosta maalia, että maali pysyisi pystyssä ilman taloa. Kop kop ja hälyttäkää palokunta, sillä päälleni romahti juuri kolme tonnia maalirouhetta ja keijupölyä.

Nuorimies Shiva on planeetan kovin tiskijukka, joka pörrää discossa ja tanssii kaduilla tuhansien kanssa aamusta iltaan jättiläispatsaiden posahdellessa. Silti hän on vaatimaton köyhä orpo, joka huolehtii pienemmistä ja hurmaa varakkaan tytön hyvällä sydämellä kuin Aladdin Jasminen. Lisäksi hän on legendojen ennustama sankari, mitä hän ei tiedä.

Se, että uskon tuntevani Bollywood-leffat, on itsestään paisuva harha. Näiden katselu on jäänyt vähemmälle vuosien ajan, ja digitaalinen osaaminen on kehittynyt siellä suhteellisesti rivakammin kuin Hollywoodissa. Seuraava "oivallus" perustuu yhteen leffaan: Intia rakastaa rikkaampia värejä kuin Yhdysvallat, joten alkuaikojen noloja digitehosteita ei hävetä, vaan tyylillä on opittu tekemään räiskyvää taidetta. Saattaa leffa olla paskaakin.

Jos sadussa on semituore idea, nuppini kuittasi sen siansaksana. On muitakin sankareita kuten intialaisia Seppo Taalasmaita. On töröhuulinoita, jolla on partaisia ninjoja. He mm. ampuvat tulipalloja ja käyttävät valomiekkoja, mutta pyssyillekin on käyttöä. Yliluonnollista lihasvoimaa elävöitetään jättiläismäisillä astraalieläimillä. Ehkä hemmot ovat syntyneet tällaisiksi; maybe it's Maybelline. Maagista megarojua tarvitaan, tai/jotta galaksi posahtaa.

Alku viittaa legendoihin, joita tuetaan otoksilla vihreän kankaan edessä poseeraavista mököttäjistä (tyyliin Sauron). Satujen moderni tuntija ottaa matsin konnien kanssa, joten genre tulee selväksi. Kun on aika esitellä kilttien päähenkilöiden romanssi kiiltokuvien, musikaalien ja tasohyppelyiden keinoin, maistelin korkeinta kehuani: fantasiaa ei kaipaa, kun on jo kivaa!

Noin tunnin kohdalla leffa lakkaa kehittymästä, vaikka kyseessä on kolmea tuntia lähentelevä trilogian avaus. Silloin muistin, mitä etua on siitä, jos päähenkilöiden kiva tapaaminen peräti liittyy juoneen.

Lapsena kuulemani väitteen mukaan intialaiset leffat ovat pitkiä tarjotakseen "kaikille kaikkea". Märehdin tosiaan noin kaikkia iskulauseitani. Miten olisi: "visuaalisesti ilmaisuvoimaisen teoksen katsoisi hindiksi ilman tekstitystä"? Hindiä puhutaan. Tekstityksessä lukee "namaste, brahm-shakti, lord Shiva needs his Parvati, happy birthday, lets go", eikä se haittaa - koska kaikki on ymmärretty 2 tuntia ennen lopputekstejä.

Ensin tahdoin käyttää leffaa lyömäaseena: kuvasto säkenöi verrattuna Disneyn pönötyksiin tyyliin Eternals, Ms. Marvel ja näytelty Aladdin, jossa sankarin lonkka poksuu. Sitten halusin lyödä leffaa noilla pönötyksillä, joissa tarinalla sentään vaikuttaa olevan väliä.

Teema on "rakkaus", vaikkei tarjolla ole ihmissuhdedraamaa, vaan rakastuminen ensisilmäyksellä juonen ulkopuolella ja pakkomielteitä. Tarjolla on myös: kymmenen hidastettua putoamista jyrkänteeltä ja yksi hidastettu nousu alhaalta ylös.

Eräässä vaiheessa nukkuva sankari virnistelee irstaasti ja tärisee epileptisesti, koska hän uneksii kaveria kiusaavasta äijästä, jonka astraalihärkävoimia taikaverkko ei pitele. Normaalisti uni olisi enne tai käänne: pahuus paljasti kasvonsa, joten herättyään sankari tuijottaa horisonttiin mietteliäästi tuulen ujeltaessa? Nyt kyseessä on normipäivä, joten sankari kilauttaa kaverille, jolla tosiaan oli heikko hetki. On sekin tunteellista! Ja Helinä-keiju räjäytetään dynamiitilla viisaan vanhuksen huoneessa, jotta ukko tajuaa mennä tsemppaamaan sankaria! Jne.

Poukkoilin nollasta sataan, leffan pysyessä satkussa. On vakuuttavaa, turhauttavaa ja tahattoman koomista kamaa ja kaikkea on puolet liikaa. Jatkossa katson vain Bollywoodia... tai ehkä lopetan leffat, kun tämä ja Michael Bayn Ambulance tuhosivat tuntuman siitä, mikä on dramaattista. Päätän uskoa, että tämä on yleissivistävä tuhnu ennen elokuvaa RRR, joka on vuoden puhutuin Bollywood-spektaakkeli.