On sietämätöntä asua Disney-aikuisten kanssa ja puhun nyt sivupersoonista päässäni. Lumottu 2 (Disenchanted) on ala-arvoinen satu, mutta jos toivomme Amy Adamsin hurmaavan keinoinaan keijupöly ja Alan Menkenin ylijäämänuotit, leffa on rahalla ja taidolla pakotettu toimimaan tavallaan. Mikään ei aidosti toimi, mutta Disney-aikuinen hivelee leukaa, kun joku ulisee "rakkaus-poweria, rakkaus-poweria" siirtyessään piirrosmaasta todellisuuteen siivoamaan sotkua, jota silmä väittää konfliktiksi.

Adamsin hahmo Giselle on entinen piirrosprinsessa, jolla on yhä moisia elkeitä. Kohderyhmä samaistuu. Satumaisempaa elämää toivova uusperhe muuttaa New Yorkista lähiöön. Kohahduttavasti äksy teini kutsuu Giselleä "äitipuoleksi", vaikka tyttö aiemmin sanoi "äiti". Aktivoikaa tehostebudjetti!

Leffassa tapahtuu näin:

Kaverit piirrosmaasta käyttävät kaivoa teleporttina ja lahjoittavat Gisellen vauvalle toivomussauvan. Kun Giselle on ahdistunut, hän laulaa ahdistuslaulun, jonka lopussa hän toivoo sauvalta ihmeitä. Aamulla todellisuus on muuttunut ja kaikki on aivopesty.

Korjausehdotus:

Kaverit piirrosmaasta väittävät toivomuskaivoa normaaliksi tavaksi matkustaa. Kun Giselleä ahdistaa, hän ottaa tavaksi haaveilla kotimaasta kaivon äärellä. Se aloittaa montaasimaisen musikaalinumeron, jonka aikana muutoksia alkaa tapahtua...

Todellinen ja ehdotettu skenaario johtavat samaan shokkiin: maailmasta tuli Disney World. Ehdottamani versio tekisi enemmän ja nopeammin: musikaalien potentiaalin ymmärtävään montaasiin mahtuisi sekunteja, joiden aikana muutokset viettelevät sivuhahmot heidän omilla ehdoillaan sen sijaan, että kaikki vaihtavat persoonallisuutta äkisti. Leffan musikaalinumerot ovat usein toistoa ja brassailua.

Koen korjausehdotuksien olevan tapa osoittaa ilmeinen. Toinen esimerkki. Gisellen mies jatkaa töitä New Yorkissa. Junassa ihmetellään miekkaa, jonka satuhahmo tyrkytti miehen mukaan, mutta yksi täti rohkaisee miestä olemaan "oma itsensä". Pian mies aivopestään satuprinssiksi. Eikö olisi hauskaa, jos rutiini jatkuisi? Hän tapaisi tädin "omana itsenään" ja sekoilisi New Yorkissa kuten Giselle ykkösessä, mikä voisi johtaa oivalluksiin. Ei käy. Aivopestynä hän jahtaa jättihirviöitä, mikä ei liity mihinkään mitenkään.

Turhauttavinta on se, ettei leffalla ole munasarjaa kritisoida Giselleä edes yhden, normaalin, piirrettyjen tasoisen riidan merkeissä. Hän ei ole lipsumassa "pahaksi äitipuoleksi". Loitsu tekee hänestä sellaisen, koska saduissa on niitä: Giselle jopa taistelee sivupersoonaa vastaan. Sitä luulisi, että idea kiehtoo, jos et ole aina samaa mieltä sisäisen Disney-aikuisesi kanssa, mutta konkretiaa tarvitaan edes hitusen. Adams sinänsä on ihana kuin linjasto nukkeja vaihtaessaan asuja ja asenteita! Turpa kiinni! Jos et vilkuilisi Adamsin rintavakoa, tekisin johtopäätöksiä. Turha projisoida, kun itsekin näitä katsot!

Takuumuikea Maya Rudolph näyttelee lähiön eliittikanaa, jonka loitsu ylentää kuningattareksi. Aikaa palaa siihen "vitsiin", että "pahalla äitipuolella" ja "pahalla kuningattarella" on reviirikiista, vaikkeivät hahmot ehtineet oikeasti riitautua silloin, kun he tekivät päätöksiä omilla aivoillaan. Leffa ei kerro mistään - paitsi toki "tämä on sanoma" -kohtauksen aikana. Sääntökokoelma on katastrofi. Ensimmäisestä parannusehdotuksestani jäi pois toivomussauva mm. koska: Rudolph kyllä tahtoisi käyttää sauvaa kataluuksiin, mutta hän ei voi, koska niin sanotaan, joten hänellä on erikseen mahdikkaat taikavoimat, jotta hän paukkuisi puoli tuntia muuten vaan.

Nyyhkin vain pari kertaa, enkä yhtään "Love Power" -kappaleen aikana.