Wakandan kuningas Black Panther on kuollut. Asiaa ei käsitellä. Vuotta myöhemmin hän voi jo paremmin. Koska näyttelijä Chadwick Boseman kuoli, hahmo kuolee heti uudestaan. No sehän on maailmanpolitiikkaan vaikuttava ja surutyötä vaativa tragedia! Kuolinsyy ei ole käänne vaan hienotunteisen epämääräinen viittaus näyttelijän kohtaloon.

Tuplakuoleman absurdia ja melodramaattista potentiaalia ei tunnisteta, eikä showpainin kunniakäsityksiä noudateta (väistyvä soturi kaatukoon tulokkaan käsissä), jottei leffaa syytettäisi Bosemanin kohtalon lypsämisestä. Vika ei ole yksin Marvelin. Tosielämässä surraan jopa satavuotiaan cosplay-diktaattorin lähtöä niin vuolaasti, että eläviltä perutaan terveydenhuolto. Annan ihmiskunnalle 1 tähden.

Vauras ja kehittynyt Wakanda raotti ovea maailmalle, joten heidän taikametallinsa alkoi kiinnostaa. Muualtakin sitä etsitään, joten maailma törmää Wakandan vedenalaiseen versioon Talokaniin. Talokanin aurinkojumala Namor vaatii Wakandaa mukaan taisteluun ahneita juntteja vastaan, tai Wakanda tuhotaan ensin.

Jos olisin tehnyt Namorista Batman Foreverin tasoisen elokuvan 90-luvulla, olisin palkannut rooliin Steven Seagalin, koska en pidä hänestä. Ensivaikutelma Tenoch Huerta Mejían tulkitsemasta Namorista on se, että meksikolaisen tuppukylän huumeparonilla on krooninen sänki ja propellihattu. "Hatulla" viittaan nilkkasiipiin. Vakavassa elokuvassa se on hölmö tapa lentää verrattuna esim. perusteluiden puutteeseen ja Peräsmieheen. Asiallisesti Namor vakiintuu kansaansa rakastavaksi täysmulkuksi tyyliin Pienen merenneidon faija ja mytologinen rehti oikeistolainen. Tilanteeseen saadaan sävyjä ilman että Namoria kuohitaan.

Wakandan naiset varastivat show'n viimeksi, joten he kantavat jatko-osaa helposti: siinä ei ole epäkohtia. En väännä kaikkea rautalangasta, koska löysin nautintoa asioiden arvuuttelusta.

Amerikkalaiset hahmot ovat joutavia. "Naisten Iron Man" eli nuori keksijä Riri on harmiton, omaa sarjaa odotteleva MacGuffin, mutta Bilbo ja Thunderbolts-leffaa odotteleva Seinfeldin Elaine ovat irrallaan muusta. Oletin kolmea tuntia lähentelevän leffan kertovan kolmen osapuolen törmäyksestä, mutta kiltisti ilmaistuna tulevaa alustetaan ja kiintiövalkoisista voidaan puhua.

Black Pantherin kuolema luo ilottoman ilmapiirin, josta on hankala nousta, kun juonen pitää ilkeillä vielä erikseen. Murheporno kelpaa itselleni, mutta terävistä huipentumista on pulaa, joten katselun ja kirjoittamisen välissä melkein unohdin vilpittömimmin aistimani jännitteet. Namorin valtakunnan ja historian esittely palvelee osittain. "Propellihatusta" satuillaan samalla hengenvedolla kun yritämme arvostaa kolonialismin kritiikkiä, mutta onhan siinä myös sukeltelua ja maya-vaikutteita. Sain pitkästä aikaa valita 3D-version, joten kivetkin kiinnostivat yhä paljon, jos ne olivat lähikuvassa.

Leffa on tyylikäs ja terävä, kun: kuningatar Angela Bassett jyrähtelee mutkille merkitystä. Leffa on sitä myös, kun: kalju keihäsmaisteri Danai Gurira kohtaa vahvat ja ylimieliset merenneitomiehet, jotka eivät tiedä vielä, mitä Wakanda edustaa. Se on toimintakohtauksista paras. Uskon ohjaajan tekevän tietoisia valintoja, mutta ajoittain ihmettelin tasapaksuutta, kuten musiikin jatkumista samana kohtauksesta toiseen.

Siunaan leffan siirtymänä, mutten katsoisi sitä uudestaan, kun taas DC:n värikäs Aquaman palvelee jo työkaluna telkkaria testattaessa. Olen niin perso merkittäville kuolemille, että korkea arvosana on usein juonipaljastus, mutta intohimoni kohdistuu tarinankerrontaan eikä tällaiseen "realistiseen" märehdintään, jossa vahingossa kupsahtanut muuttuu heti virheettömäksi legendaksi ja "kuin veljekseni" (pidätkö edes suvustasi?). Toki leffa mm. käsittelee surua henkilökohtaisena ongelmana, mutta tarinan kaarissa on selkeyttämisen varaa.