Tämä tapahtui noin viidesti:

Some: My policeman, mölöm...
Minä: Häh?
Some: Don't worry darling, mölöm...
Minä: Ei sitten.

Nyt opin: nuo ovat syyskuun Harry Styles -leffoja. Don't Worry Darling on ollut otsikoissa usein mm. koska Shia LaBeouf korvattiin Stylesillä, joka käsittääkseni on poikalelu musiikkia 2000-luvulla kuunteleville. Leffa on mysteeri myös tarkoituksella. Sillä oli tilaisuus yllättää, mutta jo kuuden minuutin jälkeen olisin voinut kirjoittaa spoilerivapaan arvostelun sanomalehteen.

Styles ja Florence Pugh näyttelevät nuortaparia 1950-luvun idyllisessä lähiössä. Naiset kotkottavat kampaamon ja keittiön välillä, miesten painaessa duunia firmalle, joka yhteisöä pyörittää. Otos miesten työmatkasta näyttää heti siltä, että "murun kannattaa huolestua".

Yhdysvalloissa riittää väkeä, jotka tahtovat 1950- tai jopa 1800-luvulle. Aborttioikeuden heikentäminen pääsi uutisiin meillä, ja pinnan alla kytee hullumpaakin sovinismia. Hiljattain kuulin papin kritisoivan omiaan siitä, että naiset kehtaavat hakea poliittista valtaa. Kunnes toisin todistetaan, sillä ei ole väliä, lähestyykö Don't Worry Darling teemaa uskottavasti vai ison idean keinoin. Teemaa pitää käsitellä hyvin.

Olisi loogista myydä tilanne ihanana ensin, jotta se voidaan merkityksellisesti purkaa. Jos She-Hulk lupaisi elättää minut, huolisin joululahjaksi essun ja leipäkoneen. Annetaan Pughille lapsia ja hyvä ystävä, jonka naama on mahdollista muistaa, niin panokset ovat todellisia. Ei käy: tilanne esitetään vakiintuneena mutta rajoittuneena. Onnellisuutta symboloivat kekkerit ja suuseksi, joten vain Stylesin oratorioiden tuntija pohtii, vaihtaisiko hän ihmisoikeudet tähän.

Pughia huolestuttaa, kun toista huolestunutta pikkuvaimoa väitetään hulluksi... Mitä on meneillään?! Lähinnä vain luokattoman huonosti rytmitettyjä kliseitä. Tarinan kertoisi (ja se varmasti on kerrottu) 45 minuutin tv-jaksossa siten, että alku, tutkimukset ja huipennus saavat tasaisesti aikaa. Leffa ei alusta tilannetta kunnolla, vaan etenee vihjailuun ja jämähtää siihen. Paino on luonnostellun skenaarion omien sääntöjen purkamisessa, vaikka leffa myös allekirjoittaa ilmeisen sanoman.

Käytännön esimerkki. Pugh ei kyseenalaista arkea nyrkin ja hellan välissä, vaan kiellon ajaa bussilla liian pitkälle. Se ei ole Rosa Parksin bussimatka, eikä kylkeen ole viritelty mitään sellaista kuin Trumanille aivopesty venetrauma Truman Show'ssa, vaan Pugh itsetarkoituksellisesti valuu kohti seuraavaa vihjettä siitä, että tämähän on mysteerijännäri. Vihjailu on helpompaa kuin sanomaan tai mysteeriinkään panostaminen.

"Todelliseen totuuteen" liittyy hymyn väärti yksityiskohta, joka olisi käypä syy heittää roskiin 99% käsikirjoituksesta ja aloittaa alusta. Se on tapa kirjoittaa - mutta tuskin sekään onnistuisi. Se mikä ei laahaa, se vielä selkeämmin hutiloidaan, kun asioiden arvoa ja tarvitsemaa aikaa ei ole sisäistetty.

Velvollisuuteni on muistuttaa, että digitaalisen editoinnin aikakaudella jokaista leffaa saa väittää jopa tyylikkääksi. Näyttelijät eivät eksy kauas muista tilipäiväsuorituksistaan. Ja tarina on: 99% "sama". Turhaan toivoin, että mikrofoni putoaa kuvaan, mutta sitä enemmän leffa viihdytti, mitä selkeämmäksi koin inhimillisen tunaroinnin. Houreunet ja muu outoilu kuuluvat kaavaan myös, mutta sellaisen aikana pyrin aistimaan ohjaajan motivaation, koska sekin tukee huumoria oivemmin kuin ajatus korruptoituneesta algoritmista.