Oman etsiväfirman perustaminen on haastavaa Sherlock Holmesin pikkusiskolle, jota tytötellään 1800-luvulla, mutta lopulta pro bono -tapaus löytyy ja kantaa lopputeksteihin saakka. Enola ei ole enää veljiensä jäljittämä karkulainen, mutta nuorekas sähellys jatkuu, kun hän ei suostu jäämään kuulusteltavaksi pahassa saumassa. Sherlockin omat tutkimukset ovat jumissa, joten Enola ehtii myös "todistaa olevansa tärkeä osa kirjallisuuden kuuluisimman hahmon tarinaa", jos ei pärjäävänsä ilman sellaista.

Tulitikkutehtaan pikkutyttö pyytää Enolaa etsimään kadonneen siskonsa. Naisvaltaisella alalla kytee ongelmia. Otetaan tähän heti "minulla on tällaisia kavereita -puolustus": rakastan satua Pieni tulitikkutyttö ja tupakkatehtaalla työskennellyttä mummoani, joten tahdon paremman leffan aiheesta kuin tämä oletettavasti tulee olemaan.

Ennen todellista alkua pohdin yleisiä. Missä mielentilassa Enolan ikäiset nykyään katsovat Sherlock-pastissia? Entä kiinnostaako vesitetty yhteiskuntakritiikki vanhempia? 1800-luvun naisten aseman käsittelyn asettaa outoon valoon se, että vähemmistöjen asema on pitkälti ratkaistu tässä fantasiassa. On sinänsä oikein esittää yhteiskunta monikulttuurisena hömpässä: hauskaa pidettäessä kaikki kutsutaan hoviin saakka. Kun Enola soluttautuu tehtaalle, hän tutustuu ensin ns. vähemmistöihin, mutta pointti ei ole vähemmistöjen sorto, joten jos erehdyt paheksumaan matalapalkka-aloja, jotka hyväksikäyttävät vähemmistöjä, oletkin itse rasisti!(?)

Leväperäisyyttä edustaa myös Enolan feministiäiti, jonka ura pommi-iskuja harrastavana terroristina esitetään niin kepeänä vitsinä, että hän vaikuttaa Enolan mielikuvitushahmolta.

Mutta: kun dekkari pääsee vauhtiin, tarinan pitäisi ongelmitta kelvata suurkuluttajille ja satunnaisille faneille. On ruumiita, salaliittoja, odottamattomia yhteyksiä, harhaan johtamista ja/tai järjettömien koodien ratkontaa, tiedät jo. Puitteisiin on pantu rahaa ja liike-energiaa esiintyy.

Valttikortti on yhä pääosanesittäjä Millie Bobby Brown. Hän tunnistaa osuvimmat pisteet, joihin hänen naamansa venyy, ja siirtyy niiden välillä sarjakuvamaisen tehokkaasti. Jos meemissä on yhdeksän ilmettä ja kysymys "kuka Millie Bobby olet tänään", kuvista viisi voi valita samasta Enola Holmes -kohtauksesta. Vaihdoin juuri siviilissä sanasen ilmeikkyyden arvosta, joten summailen: lavateatteri on kirjaimellisesti Saatanasta pelkistäessään ihmisyyden etäältä seurattavaksi farssiksi.

Äitinsä vuoksi Enola on sivistynyt erakko, joten ilmeily ja kameralle juttelu kuvaavat vahvaa sisäistä maailmaa. Hauskimpana skenaariona pidin sitä, kun hänen oli päästävä epäillyn juttusille pöyhkeissä tanssiaisissa. Hän sulautuu joukkoon, mutta tavoitteiden eteen on jo ponnisteltava. Kun hän viuhkalla huitoessaan onnistui sekä "viettelemään" että suututtamaan satunnaisen klopin, koin leffan viimein leikkivän tyylillään – joten tavallaan heräsin arvostamaan kokonaisuutta vähemmän. Harkittu tyyli toimii kuin junan vessa, mutta kutkuttaviin oivalluksiin ylletään usein kuin junan vessassa.

Asiakeskeisyys kuuluu Enolan charmiin, mutta myös vanha romanssi saa pari kohtausta, joten on tilaisuuksia toivoa vauhkompaa viuhkomista. Pojassa on kiinnostavaa lähinnä se, että hän pakoili asemaansa viimeksi. Hetken muistelin, että karkuriprinssiunelmavävyllä on myös sairaus ja särmä tai kaksi, mutta se tapaus oli toinen Netflix-teinien Sherlock-mukaelma eli The Irregulars.

Dekkarijuonet ovat puutaheinää. David Suchetin Poirot sössöttäköön, että tähtitieteilijä valitsee aina Marsin eikä koskaan Twixiä, niin murha on ratkaistu hurmaavan karismaattisesti. Enolan tapauksessa musiikki rupsuttelee menemään eksentrisesti, taipuen sitten yritteliään ohjauksen ja editoinnin kanssa myymään sen, että oivallukset ovat villiä sähköä hahmojen päissä. Sekin toimii niin kuin se toimii. Sanomalta ja päähenkilön yksityiselämältä kehtaan vaatia muistijälkien väärtiä elämyksellisyyttä.