Tunnista ero. Kun parikymppinen ahdistelee 14-vuotiasta näyttelijäpiireissä, kyse on tuoreesta oikeusjutusta, jossa syytettynä on Kevin Spacey. Kun 15-vuotias kerjää lempeä parikymppiseltä näyttelijäpiireissä, kyse on Paul Thomas Andersonin Oscar-ehdokkaasta. Älä vaadi lainopillista lausuntoa kriitikolta, joka on herkkä juhlimaan sitä, kun Oscar-leffa kommentoi välillä muutakin kuin leffojen tekemistä.

Taide näkyy heti, kun se hämärtyy, onko Licorice Pizza rosoinen tuulahdus 70-luvun tunnelmia vai veijarimaisen valikoiva pastissi. Yksinkertaistettuna päähenkilöillä on epätäydellinen iho ja tukka, mutta suut soivat. Tyttöä piirittävä poika väittää olevansa näyttelijä, minkä kyseenalaistin: jäbä liioittelee? En niellyt purematta sitäkään, kun tyttö väitti olevansa reilusti vanhempi. Hä hää, käkättää Anderson.

19-vuotias Cooper Hoffman näyttää siltä, miltä avaruusolento veikkaa 25-vuotiaan näyttävän, jos olennolla on tukena kaksi fotoa, joista toisessa on vauva ja toisessa 50-vuotias keskustan poliitikko. 30-vuotias orava Alana Haim näyttää jäbää nuoremmalta valikoiduissa otoksissa, vaikka rypyt ovat löydettävissä. Hahmot ovat iältään 15 ja 25.

Pointti avautuu hitaasti jos täysin koskaan. Poika tosiaan on lapsinäyttelijä. On hieman jo hynää ja unelmia bisneksistä. Nainen on vanhempiensa luona yhä punkkaava pulliainen. He ystävystyvät. Otetaan tähän kasvutarinaa: on duuneja ja hassuja ongelmia. Varttuminen eri tahtiin kuulostaa kärjistämisen arvoiselta teemalta, jos olemme Disney-aikuisia, mutta jämäkkää sisältöä taiteelta ei kannata odottaa.

Se toimisi helposti, jos eri-ikäiset sattumalta ystävystyisivät hanttihommissa. Leffan mukaan pentu tietoisesti iskee aikuisen, joka jatkossa kuuluu entourageen.

Jos teini on maailmaa jo nähnyt, niin mikseipä näyttelijänä. Noin muuten leffa on pahimmanlaatuinen leffa leffoista. Nainenkin ohimennen pyrkii näyttelijäksi, mutta ei ole alaa koskevaa punaista lankaa, vaan mikä tahansa syy rypeä sisäsiittoisuudessa kelpaa.

Episodimaisuus korostuu puolivälin jälkeen. Sean Penn ja Bradley Cooper ovat eräitä omaan tahtiin sekoilevia sankareita. Vaikka kylkeen aina tulee kommentti päähenkilöiden tilanteesta, se ei muuta sitä, että itsetarkoituksellinen spedeily jättää heidät taustalle möllöttämään. Cooper on erityisen kamala. Hän vaikuttaa selittävän vitsin näyttelemästään ylimielisestä julkimosta ikään kuin hän improvisoisi suorassa lähetyksessä. Se, miten helposti show on varastettavissa, torpedoi sen tulkinnan, että iän kaltaiset perusasiat ovat epäselviä päähenkilöiden näkökulmasta johtuen.

Katso traileri. Komeaa juoksemista, eh? Jos nuori katsoja tahtoo märehtiä elämää vahvan kuvaston tahtiin, juhlin nuorisoa. Jos olet riittävän vanha tietääksesi, mikä on vesisänky, joita leffassa ohimennen kaupitellaan, yllytän pohtimaan, minkä tason narsisti 50-vuotias ohjaaja on, kun hän 2020-luvulla kokee loogiseksi turvautua David Bowien "Life on Mars?" -biisiin. Biisi on legendaarisen mystinen! Sen mä allekirjoitan sotkujeni keskellä! Biisin soidessa koin eläneeni "kymmenen kertaa tai enemmän" hetken, jona tämä nimenomainen biisi arvosteli jonkin leffan puolestani.

"Se on jumalattoman pieni tapaus.[...] Filmi on surullisen tylsä.[...] Katsokaa noiden luolamiesten menoa.[...] Onko Marsissa elämää?"

Leffoista kertovat leffat tuomitsevat leffa-alan vesisänkyjen tielle. Miksi katson niitä? Se on protesti, etten katsonut tätä, ennen kuin tämä ilmestyi kaupanpäälliseksi kuuden euron suoratoistopalveluun. Vasta nyt tarkistin, onko lakritsi paiston jälkeen päälle ripoteltua vai syvällä kastikkeessa.