Maailman pahin ihminen olet sinä. Mausta ajatusta huuto-, kysymys- tai heittomerkeillä (maailman pahin "ihminen" olen minä), jotta se toimii, mutta älä hoe sitä. Leffakaan ei ole tarina masennuksesta (selkeästi). Vailla suuntaa olevan Julien kuvioissa on joustavaa samaistumispintaa, vaikkemme olisi nimenomaisesti vaihtaneet lääketiedettä valokuvaamiseen ja muuhun hohhailuun. Julie "on vielä nuori", mutta pian hän on 30. Ranskalaistyyppinen kertoja vihjaa ohimennen, että entisaikaan ikuinen nuori olisi hautaa lähellä.

Esinäytös tiivistää Julien ajelehtimisen ja parittaa hänet 15 vuotta vanhemman sarjakuvataiteilijan kanssa. 1. luvussa töhertelijä tahtoisi vakiintua, mutta Julie ei löydä nautintoa saati motivaatiota normaalien ihmisten nihkeästä illanvietosta, kun tuttavat riitelevät ja lapset rääkyvät. Tarina voisi päättyä ironiseen repliikkiin The Worst Person in the World jo tässä. Löytyisi syitä sanoa "niinpä".

Oscar-ehdokkaalta kehtaa odottaa ideaa. Kun Julie pohtii pettämisen määritelmää tuntemattoman kanssa, tasapaino on lupaava: Julie ei ole jakorasia, mutta filosofointi humalassa on hyvin kepeää. Sitten alkaa vahvistua, että leffa on uskottavuuteen tähtäävä viipale elämää parilla stuntilla ja täytemateriaalilla. Tekijöiden mukaan kyseessä on irtiotto romanttisten komedioiden kaavasta, mutta samaa voi sanoa Uhrilampaista.

Täytteellä en tarkoita hidastakaan arkirealismia. Julien ja töhertelijän suhde on kiintoisan ristiriitainen: emme välttämättä tunne montaa terveempää paria, mutta jotakin uupuu, kenties yksilön päästä. Täytettä on se "syvältä kumpuava vilpittömyys", kun palkitogaalaleffa "yllättäen" avautuu kirjoittamisesta ja leffojen tekemisestä. Kertooko leffa leffoista varsinaisesti, jos pari pientä leffaa tehdään satunnaisissa elämänvaiheissa ja muunlaiseen kirjoittamiseen liittyvät nousut ja laskut ovat olennaisempia? Vastaukseni on se, että leffoista kertova Oscar-leffa on kuin Mola Ram repisi sydämen rinnastani ja pitäisi silti laskeutua elävänä laavaan.

"Stuntit" eli yritteliäät unikohtaukset tukevat sitä tuumaa, ettei kaikkia mielen salaisuuksia voi pukea sanoiksi, minkä tiedän, koska Julie pukee asian sanoiksi. Kuvallinen irrottelu ja kärkevä otsikko auttavat sitomaan hienovaraisemmat ansiot muistijäljeksi. Säästeliäästi käytetty kertoja osaltaan varmistaa, että luontodokumentti pysyy lähempänä Pingviinien matkaa kuin riistakameran raakamateriaalia.

Ajelehdittaessa toisto on ominaisuus. En vanno, että lukujen 2 ja 3 jälkeen opin Julien sisäisestä maailmasta uutta (mitä ei voi päätellä tai veikata), mutta laajentaa sekin kuvaa, jos tärkeä naama selittää lähinnä itsensä Juliesta puhuessaan. Se auttoi, että ääri-introverttina tapaan lipsua ajattelemaan kahta tai useampaa henkilöä yhtenä henkilönä, jos heillä on uskottava tilaisuus tehdä toisistaan ehyempiä.

Pidin tästä pienin varauksin. Tunnistan, ettei arvosana ole uskottava ilman kehua, joka kuulostaa vilpittömältä kuin ruikuttaminen, joten nyt lähtee. Eläisin mieluummin vuotta 2001, jolloin ranskalaisella kertojalla höystetty romanttinen komedia Amélie lumosi oikeasti kuten kohina lupasi, joten uutuushan on teemoiltaan nerokas sivutessaan unelmien kuihtumista 29-49-vuotiaana.