Juuri keksimäni huhun mukaan tuleva Spede-elokuva korostaa kansantaiteilijan tuskaa zoomaamalla hänen suoleensa ja laittamalla polyypin puhumaan, kun Simo & Vesku ovat raiskanneet hänet. Loppupuolella Spede nähdään itkemässä kummankin kollegan hautajaisissa ennen kuin hänkin kellistyy. Kukaan ei väitä, että asiat tapahtuivat näin, mutta näin asiat koetaan; kyse on taiteellisista vapauksista ja impressionismista.

Blonde alkaa lupaavan hyytävästi. Pienen Norma Jeanen eli tulevan Marilyn Monroen äiti on mielisairas, mikä johtaa mm. tyylikkäästi kuvattuun autoreissuun maastopalojen keskelle. Vaihe tukee hyväntahtoista oletustani: Marilyn on joillekin niin kiehtova mytologinen peto, että legendaa pitää päästä pyörittelemään omin ehdoin.

Sitten leffa hyppää juhlakalun tai -römpsän uran alkuun ja käyttäytyy ylimielisesti. Asenne onkin se, että mitä vain voidaan kommentoida miten sattuu, kun katsoja tietää Marilynin. Riippumatta siitä, ovatko mm. Bohemian Rhapsody ja Elvis fiktiota junteille vai gospelia pujoparroille, ne myyvät ikoninsa. Vaikka Blonde kokisi olevansa korkeampaa taidetta alati vaihtuvine kuvasuhteineen ja arvottuine mustavalkoisine otoksineen, olisi kohteliasta kertoa, miksi sitä katsotaan.

Tämän opin. Isättömällä Marilynilla on Elektra-kompleksi, jota painotetaan, vaikkei sitä käsitellä. Kun hän pääsee kanavoimaan äitisuhteen traumoja rooliin, häntä kritisoidaan, mutta sälpäkkä perä tekee hänestä Hollywoodin kermaa. Jäljellä on 5 tuntia, joten otetaan tähän viittauksia hitteihin ja lööppeihin ja fiktiivistä saastaa, joka toi leffalle Netflixin historian korkeimman ikärajan (NC-17). Sanalla sanoen teos on kyyninen. Marilynin esineellistäminen on olevinaan osuvin tapa kritisoida esineellistämistä.

Marilyn on tyhmä kuin saapas. Hän on kuin mono Roger Rabbitissa, joka kiehnää tuomaria vasten ja joutuu tärpättiin. Ehkä pitäisi puhua Normasta, sillä hänellä on persoonallisuushäiriö, joka saa hänet näkemään "Marilyn Monroen" eri henkilönä. Hän vaikuttaa kykenemättömältä nautintoon lukuunottamatta varhaista ryhmäpanoa ja paria (1+) vilpitöntä hymyä.

Osaan arvostaa masennuspornoa. Jos tunnemme tunteita, itketään myrkkyä ulos 3 tuntia. Minimivaatimus on sankarin siunaama muisto tai haave toimivasta todellisuudesta, johon voidaan viitata, kun sielukin kuolee. Tällä leffalla ei ole minkään valtakunnan ymmärrystä kontrastista tai muista rytmiin liittyvistä hyveistä, jotka tekevät kaaoksesta tarinan. Äiti yritti tappaa, joten jatkuvan hyväksikäytön jälkeen päihteet veivät mennessään - hyvät naiset ja herrat, se oli Marilyn Monroe! Loputon pateettinen vellominen huvitti aikansa, kunnes katsoin tyhjyyteen viikon plussatarjouksia muistellen.

Toisinaan (muista polyyppi) leffa vaikuttaa itse parodioivan teennäistä taidetta. Pohdin myös, miten 90-luvun spoofit tämän raatelisivat. Lapsen tasolle jäänyt Marilyn lässyttää "daddy" miehilleen. Ehkä parodia voisi esitellä sutturan, joka tikkaria lutkuttaen lässyttää "isi", kunnes hän pukeutuu vaippaan ja ähkii tutti suussa "pappa" Leslie Nielsenille - joka vetää häntä turpiin? En sano, että hahmoa pitäisi lyödä, vaan että se olisi korkeatasoista parodiaa.

Jos teos ei ole Marilynin ja koko naissukupuolen vastainen, niin sillä perustelulla, ettei teos pidä kenestäkään tai mistään muustakaan. Arvostelen rikokset ihmiskuntaa vastaan asteikolla 0,5-1,0 tähteä. "Huumori" on palkittava. Se on kaiken huippu, kun leffa sonnassa ryvettyään viittaa rakastettuihin hömppäkohtauksiin vain julistaakseen, että nekin ovat sontaa: älä missään olosuhteissa luule, ettei Marilyn kävellyt lasinsirpaleita lasikengissään ja lasiaivoissaan kehdosta hautaan. Tissit ja perse.

Uskon leffan olevan vahvoilla Kultainen vattu -gaalassa, mutta arvaa yllätynkö, jos myös sisäsiittoisuudelle perso Oscar-gaala ähkii "oh, daddy".