Voihan loppupelit ja dystopiat sentään, Megadeth tekee sen taas! Yhtyeen 16. studioalbumi "The Sick, The Dying... And The Dead!" on vahvaa jatkoa vuonna 2016 ilmestyneelle napakymppilevylle "Dystopia". Tämä on jo itsessään oivallinen saavutus, sillä yhtyettä ei voi pitää mitenkään tasaisena suorittajana, joka muuttaisi kaiken koskemansa kullaksi. Päinvastoin, viime vuosikymmenet ovat pitäneet sisällään erilaisia terveysmurheita, laadultaan heittelehtiviä albumikokonaisuuksia sekä medioiden retostelemia käänteitä, jotka ovat tehneet urasta epätasaisen ja rikkonaisen. Kaksi huippualbumia peräkanaa kuitenkin osoittaa, että kohta 40-vuotias konkaribändi on tätä nykyä ehkäpä uransa parhaimmassa iskussa.

Vaikka aivan edellislevyn erinomaisuuteen ei päästä, on The Sick, The Dying... And The Dead! vahva albumi. Soitto on tiukkaa, riffit ovat ilkeitä, tekemisessä on asiaankuuluvaa aggressiivisuutta ja sävellyksistä jää mieleen monenlaista jo parin kuuntelukerran jälkeen. Ja mikä parasta, levyltä ei löydy montaakaan heikkoa kappaletta. Polveileva nimikkobiisi, pyörremyrskyn tavoin päälle puhkuva ja ICE-T:n vierailulla ryyditetty Night Stalkers sekä mielenvikaisella vimmalla sahaava We'll Be Back ovat vain ne selkeimmät timanttivedot muutenkin verevältä metallialbumilta.

Pieniä säröjäkin löytyy. Vaikka albumi on kokonaisuutena vahva paketti, se ei siltikään onnistu kiihdyttämään samanlaiseen vimmaan kuin Dystopia aikanaan. Jämäkällä ammattitaidolla rakennettu biisikattaus ei suoranaisesti ärsytä missään vaiheessa, mutta myös keskinkertaisuuden puolelle pyörähdetään. Esimerkiksi vedot Mission to Mars sekä Killing Time ovat "vain" peruskivoja Megadeth- ralleja, joista jää uupumaan se lopullinen potku nivusiin. Lisäksi bändin perustajajäsen ja sitä yksinvaltiaan elkein luotsaava Dave Mustaine on muuttunut kaksiteräiseksi miekaksi erityisesti vokalisoinnin osalta. Miehen ainutlaatuinen ulosanti on toki yksi yhtyeen tunnistettavimmista piirteistä, mutta toisaalta albumi albumilta tasapaksummaksi muuttunut kärinä ei enää pidä sisällään sitä samaa sävykkyyttä ja pirullisuutta kuin parhaimpina vuosina. Epäilemättä jokin aika takaperin kärsitty kurkkusyöpä vaikuttaa asiaan ja lisää ymmärrystä nykytilanteeseen, mutta siltikin on pienoinen harmi, ettei tällä saralla nousta sille samalle tasolle, jolla albumi muuten pääsääntöisesti operoi.

The Sick, The Dying... And The Dead! on positiivinen yllätys erityisesti siksi, etteivät omat ennakko- odotukseni albumia kohtaan olleet kovinkaan mairittelevat. Kiekkoa pohjustaneet vedot eivät irtomuodossaan napanneet, Dystopian nostattama innostus ja momentum olivat haalistuneet jo vuosikaudet sitten eikä yhtyeen viime vuosien live-esityksetkään suoranaisia hurraa-huutoja aiheuttaneet. Koko bändiin oli tietyllä tavalla ehtinyt jo kyllästyä. Tätä pohjaa vasten onkin suorastaan ihmeellistä, kuinka tiukasti Megadethin uutuusalbumi onnistuu nappaamaan pihteihinsä. Kun homma toimii, niin silloin se toimii. The Sick, The Dying... And The Dead! ei ole aivan edeltäjänsä tasoinen taidonnäyte, mutta pirun kova metallilevy on silti kyseessä.