Mike Tyson pahastui, kun minisarja Mike varasti hänen tarinansa. Muusikoiden elämää sopii kaunistella lisenssin toivossa, mutta nyrkkeilevän kannibaaliraiskaajan tarina ehkä kannattaakin ulkoistaa, ellemme ole uskonnollisia faneja tai virkaintoisia psykologeja. Sarja tähtää monipuoliseen läpileikkaukseen maailmanmestarin elämästä. Halukas voi odotella Tysonin tuottamaa Tyson-sarjaa.

Mike muistuttaa Bronson-leffaa. Molemmissa absurdi sketsihahmo tarinoi yleisölle taisteluistaan. Tyson on oikeastikin käynyt lavakiertueella, mutta asiayhteydessä idea maistuu mytologialta: Mike puhuu omassa päässään tai ehkä kiirastulessa? Jykevällä barbaarilla on tribaalikuvio otsassa, mutta hän virnistelee kuin Alfred E. Neuman ("what, me worry?") ja sössöttää. Kun hymypoika avautuu juuristaan ja itsetunto-ongelmistaan kyeten itseironiaan, hän tuntuu puhuvan asiaa, vaikka hän myöntää olevansa epäluotettava kertoja. Trevante Rhodes hallitsee roolin ristiriidat, joten piirrosoravan kuori sulaa ja Mike saa sympatiat vähintään traagisena hirviönä. Amerikkalaisten ongelmien listaamistakin kuuntelee.

Katurottana Mike kiikkuu likellä hautaa ja karaistuu. Nuorisovankilassa hän oivaltaa nyrkkeilijöiden olevan pukareita kovempia. Satumaisesti hänet ottaa kotiinsa ikääntynyt valmentaja. Vaarin ennustus ylivoimaisesta sonnista toteutuu, joten tiedossa on lukuisia lyhyitä ja toteavia otteluita. Pappa on kiva, mutta Miken lähipiiristä löytyy aina kyynikko, joka kyseenalaistaa kaiken, joten Mike ei opi luottamaan itseensäkään. Kun Mike on mestari ja historiallinen musta idoli, hän tarvitsee sitä kaikkea, jotta hän tuntee olevansa jotakin. Moni asia sanotaan suoraan, mutta energinen kuvakerronta luo tunteen maanisesta ajatuksen virrasta, joten on tilaa pohtia omiakin.

Myöhäisen jakson nimi on "Cannibal". Mike puree Evander Holyfieldia, koska hän kokee äijän rikkovan sääntöjä ensin. Tunnen leffanyrkkeilyn, enkä lajia itseään, joten kohautin olkapäitä. No, mites sujuu se raiskaaminen?

Jakso "Desiree" on provosoiva, muttei välttämättä ilmeisimmillä tavoilla. Jakso on harkittu tyylivirhe. Jakso tekee parhaansa kehystääkseen vakavan asian sivistyneesti keskellä mustaa huumoria. Näkökulma on äkisti missi Desiree Washingtonin. Hän hymyilee pari minuuttia ennen kuin raiskaus esitetään hillitysti ja tragediaa puidaan oikeudessa ja muualla painavasti. Ei ole jossittelua. Jakson mukaan Washington haki oikeutta, eikä mitään hämärää, mistä miesasiamiehet häntä syyttävät. Tysonin versiolle ei anneta arvoa, mutta taiteellisena silauksena Mike kysyy suoraan katsojilta, lakkasimmeko nyt pitämästä hänestä. Hmm?

Kun ryökäle on viihdyttävä fiktiossa tai todellisuudessa, osa faneista vajoaa psykoosiin, jossa vihataan ryökäleen uhreja. Vaikkei mikään psykoosia rikkoisi, ilmiöön kyllästynyt löytää tapoja arvostaa yritystä. Ja ehkä kaikilla on tilaa pohtia, missä tunnelmissa tässä oltiin ja ollaan.

Sitten jatkuu... varsinainen sarja. Yksi asia ei määrittele ihmistä? Sillä lausunnolla on painoa, mutta myös puuroutumista esiintyy. Mike yrittää ryhdistäytyä yleisesti. Desiree-jakson merkitys hänelle on paluu putkaan "jostakin syystä". Mike käyttää huumeita, ja piirrosskunkki Don King vie häntä kuin pässiä narussa, joten puuroutumisella on taiteellinen puolensa. Jos sitä esimerkiksi odottaa merkittävää kommenttia Desiree-jaksoon liittyen, se on turhauttava pelkistys, että Miken uusin muija näkee "sattumuksessa" "vain" rasistisen oikeusmurhan. Se on hyvä vitsi, että romantiikkaan harhaisesti suhtautuva Mike tarinoi yhdestä vaimokkeesta kerrallaan, vaikka pyörityksessä olisi useampi, mutta kun Miken menettämä lapsi mainitaan lopussa, hänen perhepotrettinsa vaikuttaa puurolla maalatulta.

Sama lyhyesti. Pärisevän Bronson-tyyppiset tunnelmat katkaistaan kiintoisasti kylmällä suihkulla. Sen jälkeen useampi asia tuntuu toistolta, eikä haukkapala Holyfieldista näyttäydy sen tason käänteenä, että sitä kannattaa sarjan sisälläkin mainostaa.