Sekaan mahtuu pari osumaa, mutta se jatkuu lähes uskomattomana, miten dementoituneita Disneyn näytellyt satukierrätykset voivat olla.

Pinokkio on huonotapainen puunukke, josta tulee oikea poika, kun hän on elänyt elämää ja oppinut tavoille. Vuoden 1940 piirretty hioi särmiä, mutta rytmi- ja tyylitaju myivät sadun ja ohjasivat huomion pois siitä, miten lyhyt tapahtumasarja on. Pinokkio eksyi syntien saarelle sinisilmäisenä, mutta reteästi hajotti paikkoja ja imaisi tupakkia. Kun hän tapasi uudestaan hänet henkiin herättäneen keijun, hän valehteli, jolloin nenä kasvoi ja keiju alleviivasi valheidenkin paisuvan. Mikäpä siinä sitten: kun Pinokkio kuuli valaan nielaisseen isänsä, hän todisti olevansa sankari. Näytelty versio kopioi kaavaa. Mikä voi mennä pieleen? Kaikki?

Uutuus jopa vitsailee, että paljonpa Pinokkio ehtii yhdessä päivässä säheltää. Pinokkio on entistä viattomampi. Hän ei tykkää riehumisesta, eikä limu maistu. Jälleen hän valehtelee, kun hän on vankina häkissä, mutta häntä ei pelasta katumus, vaan pitkän nenän luova käyttö, eli valheista onkin hyötyä kuten Shrek 2:ssa. Juonipaljastuksilla ei pitäisi olla väliä, mutta jätän perustelematta laajemmin sen, miksi tämä versio tuntuu epäonnistuneelta tarinalta autismista.

Leffa on niin huono, että se on jo hyvä, koska aiheeseen kuuluu rutosti satunnaista tauhkaa. On versioita, jotka mutkattomasti sijoittuvat satumaailmaan. Kieroilla turreilla voi olla useita opettavaisia kohtauksia, ja piirretyssäkin ne palasivat osoittamaan, ettei Pinokkio ole kehittynyt vielä. Uudessa versiossa vain on pari turria. Toisella on fysiikan lakien vastainen jättivasara. Sitten ne haihtuvat ilmaan.

Erehdyin pitämään alusta. Samu Sirkka ja Tom Hanksin Geppetto ovat hellyyttäviä ja kerronta hengittääkin, kun vanha leluseppä nikkaroi nuken menettämänsä pojan muistoksi. Kun keiju on herättänyt Pinokkion henkiin, keiju ei itse tajua, mitä järkeä tässä on. Samu selventää, että poikia voi tehdä muillakin tavoilla, mutta Geppetto ei käy paljon ulkona, joten Geppetto käytti vehkeitä, jotka hänellä on. Ei jumalauta. Tuskin olisi tökerömpää, vaikka Pinokkio virkkoisi "I want to be a Real Doll (TM)", jolloin Samu korjaisi "a real boy".

Harva asia korostaa piirrettyjen tehokkuutta siten kuin nämä kierrätykset, jotka lypsävät niinkin simppeleitä asioita kuin sankarin nimeämistä "vitsin vuoksi" tai kuvitellen luovansa syvyyttä. Se, että Geppetto ottaa kultakalan mukaan lähtiessään kotoa, voi olla pieni hupsu yksityiskohta, tai sitten leffa voi näyttää, kuinka seniili käpy haahuilee kultakalamaljan kanssa. Showbisnesvaiheeseen on pultattu nuori, rampa nukketaiteilija, joten kyse ei ole enää vain Pinokkion houkuttelusta ja hyväksikäytöstä, vaan - se oli siinä, joten vaihe ei kerro enää mistään. Ei puhtaasti.

En kuvailisi fantasian kärjistämistä virheeksi, kun Pinokkiota tulkitaan, mutta se on kehno kombo, kun aiempaan versioon viitataan vahvasti, vaikka sisäinen ja suhteellinen uskottavuus ovat heikommalla tolalla ja isoja kohtauksia viedään surrealistisempaan suuntaan ilman kerronnallisia syitä. Tehosteet ovat epätasaisia, kuten on myös musiikin käyttö, vaikka leffa on yhä olevinaan musikaali.

Leffa ei ole Disneyn kaamein kierrätys sillä perustelulla, että sentään nauroin (väärille asioille) ja pidin mm. Geppetton lemmikkien ja Samun toteutuksesta: moni tällainen on tehnyt rakastetuista eläinhahmoista saatanallista taksidermiaa. Leffa on... elossa?