Viikinkiprinssi pakeni lapsena, kun setä kaappasi vallan, joten nyt kostetaan. The VVitchin ja The Lighthousen ohjaajan Robert Eggersin tyylikkäimmät otokset parantaisivat niinkin komeita sarjoja kuin Vikings: Valhalla ja House of the Dragon. Kun shamaani mölisee pimeydessä luonnonvalon lepattaessa, päähenkilön houreet Björkistä ja muista jumalista on perusteltu. Toiminta on brutaalia ja likaista, ja katkeamattomat otokset onnistuvat, joten makeilu ei mene komedian vaan mytologian puolelle.

Yksi kysymys: missä ovat Timon ja Pumba? Toinen: jos setä näyttää Scarilta ja nimekkäitä tähtiä vilisee sivurooleissa, olisiko kannattanut kilauttaa Jeremy Ironsille? Kolmas: nostatko edes, broidi Alexander Skarsgård?

Se prinssi on Skarsgårdin näyttelemä Amleth. Leffa perustuu samaan skandinaaviseen legendaan kuin William Shakespearen Hamlet, johon perustuvat enemmän tai vähemmän mm. Leijonakuningas ja Conan - barbaari. Skarsgård on kovassa kunnossa kuten Tarzanin legendassa, mutta kukaan ei ole kovemmassa kunnossa kuin Schwarzenegger Conanissa. Vastaavasti Eggersin tasoinen tyyliniekka saa tulkita mitä vain teoriassa, mutta ei ole suositeltavaa kaivaa omaa hautaa tarinalla, johon perustuu myös näytelmäkirjallisuuden pääteos ja yksi Schwarzeneggerin ja Disneyn pääteoksista.

Nopeasti! Tiivistä Leijonakuningas pariin sanaan! Circle of Life. Tee sama Conanille! Riddle of Steel. Ja nyt The Northmanille! Skarsgårdin someniska sopii barbaarille, emmätiiä.

Kyse ei ole paluusta tarun juurille, vaan The Northman muistuttaa käänteiltään ja painotuksiltaan enemmän muita mukaelmia kuin sitä, mitä Wiki sanoo Amlethista. Eggers on lunkisti myöntänyt viittaavansa mm. Conaniin, joka Leijonakuninkaan tavoin on mestariteos jo pelkästään musiikkia ajatellen. Shakespearen haastaminen tarkoittaa sitä, että haastat lukemattomista tulkinnoista väkevimmät, joissa sylki lentää, kun runosuoni sykkii.

Simba söi alamaisiaan. Conan haaveili naisten vaikeroinnista. Saa kai heteromies myös katsella lasten polttamista ryöstöjengissä? Pih. Skarsgårdilla on kiltit silmät, joten on lähes kivutonta odotella, että hahmosta kehittyy jotakin, vaikkei niin kävisi. Setä on hökkelikylän päällysmies. Sinne Amleth soluttautuu notkuakseen ja houriakseen ennen sarjamurhaajamaista keppostelua.

Leffa ei suosittele kostoa enempää kuin muutkaan tällaiset, ja sisältöpuoli oli siinä. Romanssi täyttää hikisesti minimivaatimukset koskien sitä, onko katsojan mahdollista muistaa, että maailmassa on muuta kuin psykopaattipaviaaneja. Kiitos kuuluu kai Anya Taylor-Joylle (jonka Eggers aikanaan löysi; tai joka löysi Eggersin). Hänen sielukkuutensa ja viekas lepäävä ilmeensä tekevät satunnaisesta orjattaresta jotakin. Mitä tulee dialogiin, musiikkiin, herkkiin tunteisiin ja raakaan seksuaaliseen energiaan, Conanin & Subotain ja Timonin & Pumban bromanssit voittavat nuoren parin 10-0.

Kun lajimme historiaa kuvataan amoraalisesti, oikean aikuisen pisteitä ropisee. The Northman kuitenkin harrastaa niin paljon kyräilyä ja psykooseja puupäisen Amlethin näkökulmasta, ettei kyseessä luontodokumenttikaan ole. Kyseessä on: erittäin tyylikästä sontaa. Mieleen muistuu se, kun Nicolas Winding Refn ohjasi taiteellisen Valhalla Risingin, mutta sai heti perään enemmän kiitosta ja kulttimainetta Drivellä, joka on rehti b-trilleri a-luokan toteutuksella.