Taru Elviksestä kerrotaan Amadeuksen kaavalla. Kertojana toimii kyylä, joka väitetysti tappoi musiikin messiaan uuvuttamalla hänet työllä ja uhkakuvilla. Kaavan hienouksiin lukeutuu se, että kun juhlakalu häikäisee kyylänkin, on helppo uskoa heti, että tässä on Elvis Aaron Presley tai Wolfgang Amadeus Mozart.

Leffat ovat yhtä pitkiä. On aikaa hengailla tähden kanssa ilman kyylää, mutta kyylän katseella on painoa, kun ongelmalliset väreet saavat enemmän aikaa kuin erinäiset saavutukset. Amadeuksen konflikti on fiktiota, mutta Elviksen manageri Tom Parker on kohdannut kritiikkiä, joten sehän on luovaa, kun keksitty idea valjastetaan historian käyttöön?

Yhtäläisyydet voidaan sivuuttaakin, kun Moulin Rougen ohjaaja Baz Luhrmann harrastaa myös itsensä näköistä, hyperaktiivista ja impressionistista kaaosta. Ruutu jaetaan kahdeksaan osaan ja on elävää lehtileikettä ja tehosteita siirtymissä; fiilisten päättäessä, miten mikäkin kuvataan ja valaistaan. On osuvaa näyttää, mistä Elvis inspiroitui - ja nyt mukaan eksyi moderniakin musiikkia. Luhrmann luo kunnon pöhinät ja sanoo paljon, vaikka pikakelaus oudoksuttaisi hetkittäin.

Kerran pyöräytin silmiä. Kun Elvis vatkaa lanteita, vanhuksia hirvittää, mutta manageri ei hämäänny. Tähti löi itsensä läpi, joten on aika siistiä imago perheystävälliseksi? Elvis kapinoi ja vaikuttaa vasta pääsevän vauhtiin. Kiva, mutta et usko, miten nopeasti leffa kelaa tilanteeseen, jossa kokenut Elvis kohtaa vastaavan ongelman. Jos suosio notkahtaa, on aika siistiä imago perheystävälliseksi, ei kun kapinoida... Häh?

Leffan rytmitaju pettää tuossa, kun ryhdistäytymiset saavat enemmän huomiota kuin niiden väliin mahtuvat onnistumiset, mutta tarina toimii. Konflikti managerin kanssa on se, että manageri yrittää pitää Elviksen häkissä ("I'm caught in a trap? I can't walk out!"), vaikka äijä osaa tehdä rahaa. Kun manageri lakkaa haaveilemasta lasten Elviksestä, hän yhä pyrkii torpedoimaan maailmankiertueet. Se istuu tyyliin, että Tom Hanksin tulkitsema manageri on yhdistelmä perunasäkkiä, kihisevää peikkoa sillan alla ja Natsi-Saksan propagandasta karannutta juutalaista pankkiiria (hahmo ei ole juutalainen). Ensi viikolla Hanks näyttelee Geppettoa, joten huvita itseäsi tulkitsemalla, että manageri näkee itsensä isähahmona Pinokkiolle.

Toistoa: Austin Butler on Elvis. Se on somaa, kuinka nuori Elvis herää ymmärtämään potentiaalinsa, sen ollessa hyytävää, kun Elvis katoaa sumuun hikoillessaan pilleritokkurassa rutinoituneena. Elvis on vastuussa kohtalostaan. Leffasta päätellen merkittävin addiktio on showbisnes, mikä ei ole runollinen lausunto: esiintyminen vaikuttaa aivokemioihin, eikä mies malta tai osaa levätä. Normaaliltakin hän ehtii tuoksahtaa saadessaan avainkohtauksia omaistensa ja ihailemiensa mustien muusikoiden kanssa.

Elvis kuoli 42-vuotiaana. Hetkittäin Luhrmann vaikuttaa yrittävän puristaa kaiken kolmeen vartiin, mutta tehokkuuden ja valikoidun kiireettömyyden yhdistely on tapa luoda eeppisyyden tuntua. Ohjaajien mainostamat "neljän tunnin versiot" ovat yleensä raakakopioita, mutta Luhrmannin vihje moisesta ei kuulosta uhkaukselta kiitos viriilin tyylin. Jos nykyisen version (tai terävimmin muistamieni vaiheiden) perusteella pitää tiivistää Elviksen merkitys, niin hänhän oli: kulttuurisidonnaista pornoa 50-luvun kukkamekkotytöille, minkä jälkeen hänestä kehittyi kunnon Danny vanhemmalle humppakansalle. Rokin kuningas?! Avainsana on impressionismi. Leffa on tasaisen viihdyttävä ja olennainen tulee selväksi, vaikka lisää menestyksellä mässäilyä mahtuisi ainakin aiemmin mainitsemaani väliin.