Cyrano de Bergerac on miekan mestari, joka kuumentaa naiset kielellään. Cyranon sydän sykkii "kaukaiselle" serkulle Roxannelle, mutta Cyrano häpeää valtavaa nenäänsä, joten hän runoilee kilpakosijan piikkiin. Jos ihmiskunnalta löytyisi tippa sivistystä ja historian tajua, pornosaitin etusivu ei tyrkyttäisi sisarpuoli- ja käkitoimintaa, vaan mukaelmia näytelmästä Cyrano de Bergerac.

Pidän kolmesta versiosta, joten katson lisää. Peter Dinklagen Cyrano kuulostaa täydelliseltä. Dinklagen lyhytkasvuisuusoireyhtymä ei vaikuta nenän tai peniksen kokoon, joten olet nyt ymmärtänyt uuden idean kaikista näkökulmista. Jos Dinklagen tasoinen herrasmies viljelee sulosointuja, kyseessä on elämäsi tarjous, kuten on myös himokas serkku, joka tietää, mikä olet - ei kun sori, hahmojen veriside on sensuroitu, unohda tuo.

Runous on musiikkia ilman musiikkia, mutta leffapa on musikaali. Ohjauksesta vastaa Oscar-tason kyky Joe Wright, jonka osaaminen painottuu näyttäviin pukudraamoihin. Mikä voi mennä pieleen?

Homma ei kaadu siihen, että Cyrano on yhä soturi, joka heittelee vihollisia ilmaan siten kuin oletat Dinklagen tekevän tulevassa Toxic Avenger -leffassa. Tyylivalinta on outo, mutta pointti on se, että Cyranolla on vikaa lähinnä korvien välissä, joten asia on ymmärretty, kun Cyrano sentään vahvistaa surevansa pituuttaan.

Homma ei kaadu myöskään Cyranon ja Roxannen ikäeroon, eikä siihen, että Roxanne vaikuttaa hieman kolkolta ja "vaikeasti huollettavalta". Kerro Dinklagen ikä (53) hänen pituudellaan (135) ja jaa se naisen pituudella (173), niin Dinklagen uhkaavuusluku on 41, joten hän on tasa-arvoinen 34-vuotiaan nartun kanssa. En usko, että leffalla on minkäänlaista ideaa siitä, miltä Roxannen on tarkoitus vaikuttaa, mutta omien itsetunto-ongelmieni keskellä olen aina arvostanut hankalia akkoja, jotka eivät teeskentele, joten halutessani ymmärrän Cyranoa.

Homma kaatuu siihen, että logiikka on löyhää kuin musikaalien aikana ja musikaalina leffa on absoluuttisen ala-arvoinen.

Kun Cyrano lupaa runoilla Roxannea himoitsevan tylsän äijän puolesta, "tylsä äijä" alkaa laulaa... Ei kiesus. Vastaava kohtaus olisi se, jos mummo yrittäisi ruokkia puluja, vaikka pulut ovat oman ravintolansa keittiössä vääntämässä lasagnea. Tilanteeseen sopisi duetto, jossa juntti ei osaa laulaa ennen kuin Cyrano näyttää mallia, mutta leffa ei kykene määrittelemään, mitä laulaminen symboloi. Biisit ovat paremmin tuotettuja versioita puhelaulusta, jota kitaran rämpyttäjät tempaisevat tuulesta. Niilläkin ulinoilla kelpaa naisia vietellä, joten homma menee niin päin helvettiä kuin mahdollista.

Yksi vakiokohtaus on se, kun Roxanne katselee junttia parvekkeelta ja Cyrano kuiskii neuvoja piilosta. Ennen kohtauksen uutta versiota Roxanne narttuilee laulaen, kuinka pettynyt hän on juntin ulosantiin. Sitten tämä musikaali vaikuttaa toteuttavan varsinaisen avainkohtauksen ilman musiikkia. Päästäni nousi savua. Lopulta mukaan saadaan laulua ja Dinklage tunteilee vakuuttavasti, joten hätäilin? Ehkä, mutta välitinkö enää? Roxanne ei yleensäkään ole järjen jättiläinen, jos hän ei huomaa kuiskuttelua puskissa, mutta nyt hän päätyy esittämään dueton ystävänsä kanssa tajuamatta sitäkään. Harvoin koen ymmärtäväni heitä, jotka eivät voi sietää musikaaleja.

Vision puute näkyy muillakin tavoilla. Näytelmästä sinänsä tuttu sisältö kolmannesta kosijasta ja sodasta vaikuttaa turhalta ja päälleliimatulta, kun kolmen tärkeimmän pelurin suhteet jäävät ontoiksi. Tarina on ikivihreä, mutta ei rutinoituneena versiona, vaan kaavaksi pelkistettynä: ota sanoma ja huippukohdat, tunnista intohimosi ja satuile omaan tahtiin vaikka että uusin Cyrano on pienimunainen Tolkien-nörtti, joka ei kehtaa pyytää ulos naapurin kääpiötä, vaikka heillä on paljonkin yhteistä kuten shakkiharrastus ja papukaija. Leffa saa pisteitä vain Dinklagen suorituksesta.