Jordan Peelen kolmas mysteerijännäri Nope muistuttaa M. Night Shyamalanin kolmatta sellaista Signsia vielä enemmän kuin oletin. Vertailu on paras tapa esittää perusteet ilman isoja paljastuksia.

Mainokset julistavat itsetietoisen epämääräisesti, että tällaisten tirehtöörien ufojutut on koettava. Totta. Jotakin tapahtuu syrjäisellä tilalla, mutta saat odottaa vastauksia johtuen raukeasta rytmistä. Suosio on vahvistanut ohjaajien itseluottamusta, eikä lievä ylimielisyys estä heitä kehittämästä kuvastoaan, joten tekee mieli seurata heitä katuojaan saakka, vaikka oikeasti hyviä ideoita saattoi olla kaksi.

Koinko kylmät väreet, kun Mel Gibson tajusi, että Jumala pilasi hänen elämänsä, mutta jätti sentään pesäpallomailan hollille? Muistaakseni. Nope tarjosi luuydinorgasmin näennäisesti täysin erilaisessa tilanteessa, mutta pohjimmiltaan kumpikin huipentuma lähtee siitä, että ohjaajan ymmärrys elokuvataiteen tekniikasta ja tunnelatauksesta vakuuttaa vahvemmin kuin tarina.

Konkretiaa. Daniel Kaluuya ja Keke Palmer näyttelevät sisaruksia, jotka pyörittävät hevostilaa, jossa kummia tapahtuu. He mainostavat olevansa elokuvahistorian ensimmäisen näyttelijän (musta mies ratsastaa hevosella) jälkeläisiä. Teemoja ovat ainakin julkisuudenkipeus, syvällä piilevät traumat ja ihmisten ja muiden elämänmuotojen suhde. "Teemalla" tarkoitan luuppimaista rönsyilyä, jota pohtimalla täytät aukot logiikassa, jos olet kriittinen mutta hyväntahtoinen. Jos osaat selittää, miksi Nope on teemoiltaan yhtä rikas kuin Peelen Get Out ja Us, Peele tilatkoon seuraavan kässärin sinulta.

Jos tahdomme scifimysteerin, eikä se haittaa, vaan mieluiten jopa kiehtoo, että hahmot käyttäytyvät yhtä ufosti kuin itse mysteeri, valintamme on Nope. Jos tahdomme niin helppotajuista draamaa ihmisistä, että erehdymme uskomaan vääntämällä väännettyyn satulogiikkaan, valintamme on Signs. Se on keskeisin ero sisällön suhteen. Pinnallisiin eroihin joudut tutustumaan.

Kaluuyan hahmo on varautunut, mutta Palmer pärisee iloista energiaa. Tulee pian selväksi, että kumpikin ihmistyyppi voi olla eduksi tai vaivaksi, kun yhteinen firma etsii hommia. Nuo kaksi yhteensopivaa lausetta ovat esimerkkini siitä, kuinka punaisia lankoja löytyy, ennen kuin leffa seuraa muita nyörejä, joista joku sitten johtaa johonkin. Kuvailen usein sisäsiittoisiksi filmeistä kertovia filmejä, mutta kun tämä teos alasta puhui, koin pääseväni erikoisemman tulkinnan jäljille tarjottujen ja vihjattujen elementtien avulla... Arvasinko oikein? Nope. Sisäsiittoisuus lähinnä kai lämmittää Hollywoodin kylminä öinä.

Käsikirjoitus on sotku. Tyhjästä tempaistaan lisää elementtejä, jos kaikkea ei muistettu alustaa. Mutta toistan: Peele on itsevarma. Itsevarmuus on karismaa. Leffa on ylipitkä, enkä katsoisi sitä uudestaan, mutta leffa ei ole valmiiksi pureksittu, joten suuntaa oli mukava miettiä. Hahmojen päätökset ovat outoja, mutten kuvailisi niitä pakotetuiksi eli ylikirjoitetuiksi, sillä rento rytmi ja persoonalliset ja hupaisat silaukset vakuuttavat, että kutakin ajaa jonkinlainen sisäinen maailma.

Leffa ei ole "niin huono, että se on jo hyvä", vaan kunnioitettava, romuluinen yritys tehdä klassinen trilleri omalla logiikalla; kaavoja kunnioittaen, mutta niiden rajoittamatta. Sen koen selväksi, että ennen pitkää Peele ohjaa historiallisen mahalaskun Shyamalanin tavoin, mikä on hienoa. Tylsässä maailmassa ei voi olla liikaa tämmöisiä sankareita.