Huomaa kuva. Vampyyrit taipuvat mutkalle, kun niitä mäiskitään ja ehkä huvikseenkin, joten osaavien stunttityyppien sekaan taisi päätyä useampi elämäntapavoimistelija. Vaikkei jokainen tehoste kestäisi isoa kangasta, se hämärtyy mukavasti, mihin fyysinen osaaminen päättyy ja mistä tehosteet alkavat. Viikon tv-leffa Day Shift ei täten ole kamalin tapa vaihtaa vapaalle, jos yhtäkään odottamaasi teosta ei löydy viidestä suoratoistopalvelusta, eikä niitä viitsi vuokrata viidestä syystä.

Jamie Foxx - 54 - on nuorekkaan timmi ja letkeä vampyyrinmetsästäjä, joka hallitsee homman, muttei hienotunteisuutta. Hän sai potkut ammattiliitosta. Ex-vaimo uhkaa muuttaa tyttären kanssa, elleivät taloudelliset vaikeudet hellitä, joten äijä palaa toimistolle anomaan tilaisuutta hattu kourassa jos sarkasmista tinkimättä. Toivoin nössöä hänen parikseen, ja sitten toivoin nössön reilusti pissivän pöksyihin pelkän panikoinnin sijaan. Niin tapahtuu. Mistä valittaa?

Perusteista. Rytmissä on tv-sarjamaista joutavuutta: loputtomuuden tuntua, joka pahenee loppua kohden. Suosikkijuttuni mytologiassa on se, että vampyyreilta uupuu vaihteeksi peilikuva (niin yliluonnollista), joten olisi varaa typistää selittelyä hampaiden eroista 20 minuuttia. Pääpahis ottaa metsästelyn henkilökohtaisesti ja yrittää keinotella ihmisten maailmassa. Se hänestä. Foxxin hahmo on hetkessä elävä mulkku hupaisasti, jos ehkä turhankin "realistisesti", sillä aloin pitää häntä etäisenä luonnonvoimana heti, kun totuttelin Dave Francon näyttelemään nössöön eli sankarin viralliseen valvojaan.

Yövuoroon ei päästetä säheltäjää, jolle päällystö toivoo uusia potkuja. Leffa sijoittuu aurinkoiseen Kaliforniaan, jossa hien haistaa. Vampyyreiltä hoituu rajoitettu ulkoilu kiitos aurinkorasvan kuten Bladessa, 1998. Bladen jälkeen genre ei ole edistynyt ainakaan toimintajännityksen suhteen, eikä komediapuolen standardi What We Do in the Shadows jätä muille tilaa luoda muistijälkiä, vaikka Day Shiftin tekijöillä taisi olla kivaa, kun huulta vähän heitettiin ja tylyjä tappoja askarreltiin.

J.J. Perry ohjaa ensimmäistä kertaa. Hän on työskennellyt mm. John Wick ja Fast & Furious -leffojen stunttien parissa. Aistin osaamista ja työn iloa, joten kaukanako Perry on Wick-ohjaajista, jotka stunteilla myös aloittivat? Tuumin Perryn tarvitsevan vain kuria, mutta leffa jatkuu ja jatkuu, ja koko totuus on se, että romuluinen Day Shift maksoi enemmän kuin kaksi ensimmäistä Wickiä yhteensä, ja ne rakensivat kaavoista selkeähkön vision. Sen lupaan, että jos perut Netflixin lopullisesti, niin et Perryn takaa-ajon vuoksi.

Retorinen kysymys: kuka piru on Snoop Dogg? Kankea muusikko käy kääntymässä näytellen tuholaisalan legendaa, jolla on isoin tykki, mikä menee kai läpi, koska "Ressu" on makeillut aiemminkin. Käytän tätä esimerkkinä siitä, kuinka leffa lypsää kaavoja, eikä pyri luomaan uutta lukuunottamatta voimistelufetissiä. Viimeinen näytös on autopilotilla luotu farssi, joka tarttuu itsetyytyväisesti yhteen (tiettyyn, budjetoituun) ideaan ja tulee kadottaneeksi tuntuman konfliktin luonteesta ja siitä, onko nahistelevan sankariparin suhteessa mitään konkreettista. Jos vampyyrimytologian uudistaminen ei ole edes mahdollisuuksien rajoissa, 80 minuuttia tykitystä riittäisi. Leffa sentään on elossa toisin kuin muovinen Morbius.