Alkutekstit vahvistavat tämän olevan se elokuva, jonka Toy Story -leffojen Andy näki vuonna 1995, ennen kuin hän sai Buzz Lightyear -nuken.

Mikä on oma suosikkisi vuodelta 1995? Piirretyt tappanut törkyruma animaatiodemo Toy Story? Batmanilta särmät kuohinut McDonalds-mainos Batman Forever? Ei ole häpeä vastata Apollo 13, mutta osuvin vertaus on se, että Andyn lapsuuden suosikki vastaa laadultaan vuoden 1998 Lost in Spacea. Nyt joudut katsomaan tämän, koska arvostat niin kovasti joessa turvonneen Pinokkion mielipiteitä. Tuo oli viittaus Andyyn eikä itseeni.

Kaukaisessa tulevaisuudessa upseeri Lightyear etsii elinkelpoista planeettaa. Hän syyttää itseään, kun tiimi jumittuu vihamieliselle lohkareelle. Hän on valmis tekemään kaikkensa "ladatakseen akun", joten Lost in Spacen tyyliin hän ampuu itsensä aurinkoon ja on sitten eksyksissä parillakin tavalla.

Vaihe on pidempi kuin ehkä oletimme. Buzz ymmärtää, että hän vanhenee eri tahtiin kuin ystävänsä lentäessään supernopeudella, mutta hänellä on pakkomielle. Tämä on yritys antaa lelulle syvyyttä, mutta efekti on päinvastainen ja koko leffa kolisee onttouttaan. Buzz on vain pakkomielteensä. Sitä, miten tärkeää on elää hetkessä, "ei tarvitse erikseen sanoa", paitsi että Buzzille asiasta voisi vihjaista: kukaan ei vain viitsi. Lelu-ukon identiteettikriisi oli syvällisempi stoori, vaikken ole senkään ylin ystävä.

Lopulta kauemmas tulevaisuuteen päätynyt Buzz juoksee robotteja karkuun lelukissansa ja kolmen tolvanan kanssa. Tyhmyys on komediaa, jos et tiennyt: avaruusfoobikko haaveilee olevansa avaruussankari, kaveri hokee olevansa ehdonalaisessa ja kolmaskin - joo - on tyhmä. Robotteja komentaa Toy Storysta tuttu keisari Zurg. Meneekö se läpi, että Zurg räjäytti nuoren Andyn tajunnan kuin näytelty Silppuri tai Frank Langellan Skeletor? Joo, toki...


...mutta jos unohdamme Andyn, vastaus on ei: uusi Zurg ei ole jännittävä tulkinta lasten roistosta. Unohda Zurg. Leffa ei halua olla Buzz Lightyear -leffa. Vaikka vöyhkää riittää, tarina ei ole edes konseptiltaan avaruusooppera, joka sähköistää aidot ja ikuiset lapset, vaan masentunut saarna. Kun Buzz on helposti puhkikaluttu, leffa tappaa aikaa, kunnes satu jatkuu ja uusikin informaatio on ymmärretty ennen kuin selityksiä saadaan loppuun. Yksiulotteisuus on niin puhdasta, että jos tarinaa lähtisi lihottamaan vaikkapa takaumilla Buzzin arjesta, valikoidut yksityiskohdat muuttuisivat aluksi vähemmän uskottaviksi. Leffa siis pysyy tyylissään? Vaikka niin.

Muuta? Robottikisulla on maneereita, jotka viehättävät tapaninpäivään asti, jos ostat sen kuusen alle, ja tulevaisuudessa leipä laitetaan lihan väliin. Röhö! Uskon nähneeni haastatteluissa todisteita siitä, että Pixarilla on kiinteitä sääntöjä. Firma parodioi itseään, kun myös ideavajeesta kärsivä leffa palaa ideankorvikkeiden pariin kuin noiduttuna. Jos idiootti intoilee kynästä, hänen on intoiltava siitä lisää, koska sehän on sadun taikaa.

Visuaalisesti Buzz toimii astetta vakavampana versiona lelupukuineen päivineen. Leffa ei ole pohjanoteeraus ajoittain hymähdyttävänä vauhtihumpuukina, mutta jos tätä vertaa esimerkiksi Ihmeperhe-elokuviin, kuvastokaan ei tursua huomionarvoisia ideoita tai vitsejä, joten en keksi, miksi näyttäisin tämän sukulaislapsille. Alle 40-vuotiaille suunnattu sanoma on kai "tyhmätkin pärjää".

Kehitysmaat kielsivät tämän ja äärioikeisto pitää demokratian tuhoamista oikeutettuna, koska: mukana on mummojen pusu.