Ihmekös sitä hirviön kanssa ystävystyy. Äiti on vaatimukset leveään hymyyn hautaava diiva, joka metsästää idyllisiä kiiltokuvahetkiä blogiinsa. Isä on muotilla valettu keskustan poliitikko ja aisankannattaja. Pikkuveli on edellisen Mini-Me, jota edesmennyt Verne Troyer olisi näytellyt vähintään yhtä osuvasti kuin klassinen suomalainen lapsinäyttelijä. Päähenkilö Tinja on nuori kilpavoimistelija ja hissukka, joka osaa rypistää otsaa kuin partaveitsiajan showpainija, mutta joka ei vaikuta ainakaan vuosiaan vanhemmalta kommunikoidessaan. Hän urheilee tosissaan ja mukailee äidin oikkuja, mutta sisälle päässeen pulun kohtalo on yksi etappi matkalla synkkyyteen. Tinjan hoiviin päätyneestä munasta kuoriutuu mörkö.

Jo varhain aistittavissa on Carrien, Black Swanin ja Tumman kristallin eli kansantajuisesti ilmaisten Muppettien hajua, vaikka nuo toki ovat isompia tuotantoja. Vetonaula on luiseva lintuhirviö, jolla on ilkeä ilme kuin Tumman kristallin skeksis-roistoilla. Broilerin niljakkuus ja Tinjan reaktiot (alireagointi mukaanlaskien) kertovat aina missä sankaritar menee. Kuvaajat ja maailmanluokan nukkemestarit puhaltavat yhteen hiileen, ja asiayhteydestä irrotettuna örkki on action-figuurin väärti.

Sarkasmivaroitus: olen nähnyt liikaa kauhua ja viimeaikoina liian vähän kotimaisia, joten hihittelin liioittelematta puolet ajasta. Leukailen, että hirviön johdosta leffaa voi suositella myös 80-luvun öttiäisten ystäville, eikä vain ulkomaan hipstereille, jotka yliarvostavat muiden kulttuurien Hollywood-pastisseja, ja äärisuomalaisille, jotka haukkovat henkeä nähdessään ensimmäisen kauhuleffansa. Tinjan perheestä annetaan tarkalleen niin vino kuva kuin tahdotaan, mutta se mitä suomalaiset yleensä toimittavat, on päässyt hieman hämärtymään.

Leffa on kunnioitettava ja persoonallinenkin tulkinta kiinteästä kaavasta. Hirviö symboloi pahaa oloa osuvasti riippumatta siitä vahvistetaanko osa mytologiasta faktaksi tai fantasiaksi. Tinja yrittää päästä kisoihin, joten on valitettavia vaatimuksia itseä kohtaan, ja kaverit ovat teoriassa uhka, vaikka Tinja on hyväntahtoinen, eikä ole aikaa kärkevälle sivujuonelle kaksintaistelusta. Syömishäiriöön viittaaminen lintujen ruokailutottumuksia käsittelemällä on niin hienovaraista satuilua kuin tyyli sallii.

Vaikka pienen budjetin teos olisi taitavampi ja tyydyttävämpi kuin Hollywoodin tusinatuotteet, silmä luulee näkevänsä ne hetket, jotka massimies olisi kuvannut useampaan kertaan tai jälkituotannossa uusiksi, jotta rytmi olisi täyteläisempi. Vastalauseeni liikkuvat tällä osastolla. Valmiiksi ymmärrettyjen polkujen pikainen läpäisy on ensisijaisesti tehokkuutta, joten en sönkötä selkeästi, mitkä konfliktit jättävät potentiaalia pöydälle. Sitä en kokenut visionääriseksi, kun sivuhahmo edusti arkisempaa näkökulmaa lyhyen aikaa loppupuolella. Tyyli on painajaismainen. Sankarittarella ei ole uskottua, jonka maailmankuvaan voi luottaa, joten hän vain hyväksyy hirviön kanssa hengailun. Sehän voisi olla merkittävää, jos uskottu löytyisi, mutta koin leffan tarjoavan ulkopuolisen näkökulman katsojille ja liian myöhään. Normaaliuden määritelmä auttaa kunnioittamaan panoksia, mutta aistin tyhjäkäyntiä ja ohimennen kyseenalaistin ideoiden tasapainon.

Yhtä kaikki: lyhyt, viihdyttävä, kohtalaisen ilkeä, kustannustehokas pläjäys harrastaa hitusen kaipailemaani hysteriaakin, joten homma toimii. Leffa edustaa taiteellisempaa & psykologisempaa kauhua kuin vaikka Gremlins, joten toinen kuvailee ärsyttävän epämääräiseksi sitä, mitä kuvailin kaavamaiseksi.