Possessor
Ensi-ilta: | 01.01.2022 |
Genre: | Kauhu, Sci-fi, Trilleri |
Ikäraja: | 18 |
Palkkatappaja Tasya Vos on erikoistunut intohimorikoksiin, jotka päättyvät siististi murha-itsemurhiin. Kyse on mielenhallinnasta. Tasya ohjaa viattomia, joihin firma ensin asentaa implantin. Vapaa-ajalla hän on kuin, no, teho-osaston lääkäri, joka on nähnyt liikaa ja kenties pilannut kemiansa pitkillä vuoroilla ja kofeiinipillereillä, mutta joka menee normaalina ihmisenä. Työ on työtä. Väsymyksen hän myöntää. Esimies huomaa, että aktin intohimopuoli sujuu uskottavammin kuin sovittiin.
Siitä on 5 minuuttia, kun viimeksi näimme viattoman murhaavan, koska demoni tai robottikärpänen käski, mutta toteutus myy nopsaan illuusion, että Possessor on kuin viimeinen näkemättä jäänyt 80-luvun kulttiklassikko David Cronenbergiltä. Poika Brandon Cronenberg ohjaa. Mielenhallinnan kamaluus ja epävakaus avautuu, kun näyttelijät omistautuvat tunteille ja kolkkoudelle sarkasmin sijaan. Kun Tasya on esitelty, idea laajenee keikalla, jonka aluksi Tasyan on myytävä sivullisille se ajatus, että ohjattu uhri on sekoamassa. Se rimmaa niin oivasti hänen epämääräisyytensä ja muiden kysymyksien kanssa, ettei vetovastuun siirtyminen miesnäyttelijälle hämää. Alussa bongailin pieniäkin teemoja tukevia täkyjä ikään kuin leffoja osattaisiin yhä kirjoittaa.
Kokonaisuus jää hieman ontoksi? 104 minuutin teos kiikkuu sillä rajalla, ettei ole selvää pitäisikö vartti lisätä vai poistaa. Tasya näytetään opiskelemassa uhrin arkea, joten siinä olisi keino tarjota lisää kiinteitä faktoja siitä, mitä kumpikin on ennen kuin he asuvat samassa päässä. Jos et tiedä tarkalleen, ketä katsot, on se oletuksena ominaisuus, mutta temppu tuskin laimenisi, jos tuntisimme vaihtoehdot paremmin. Tarina on novellimaisen näppärä, joten yhtä hyvin pienikin tyhjäkäynti voitaisiin leikata, kuten isä Cronenberg parhaimmillaan teki. Katsoja jäisi varmemmin "haukkomaan henkeä" tulkintoineen. Mielenterveys, sukupuoli-identiteetti, kuka, mitä?
Suhteellinen uskottavuus on kaunista. Esimerkiksi Westworldissa hahmot siirtyvät taikuuden piiriin identiteettiä vaihtaessaan, mutta nyt pohdin, epäilisinkö vain seonneeni, jos päätyisin vastaavalle keikalle oikeasti, jne. Ronskit veriteot tuovat tyylin iholle asti, ja siinähän näkyy jo visio, kun uskottavuus ei kärsi, vaikka painajaismaisuutta korostetaan huminoilla, pärinöillä ja psykedeelisillä kuvilla, joista onnistuneimmilla kuvataan Tasyan siirtymistä uusiin aivoihin.
Pidin enimmästä, joten en koe turtuneisuuteni yksin selittävän sitä, miksi pidin julisteen mainostamaa rujoa avainkohtausta laimeana ja puolikoomisena. On yritystä, on tasoja, mitä en luokitellut ainakaan neroudeksi, joten lievä alamäki alkoi. Yleisesti ottaen Possessor on tai oli nykyään harvinainen, uskottavasti "pahamaineinen" leffa. Toivoin kovasti järkyttyväni! Isä Cronenbergin Crimes of the Future on seuraava toivo: trailerin kehonmuokkaukset edustavat teoriassa sitä ihanteellista komboa, että tunnet sääliä ja kuvotusta ja pelkäät painajaisia, kun "jokin" ylipäätään on hengissä. Voiko sitä tunnetta enää kokea lukemattomien leffojen jälkeen? Vastaus on "not from a jedi". Alla on se julistekuva ja pari Craiyon-tekoälyn luomusta, joita nautin kahvitauoilla.
Nykyleffat tähtäävät ensisijaisesti nostalgiaan. Possessor on mainiota Cronenberg-sellaista. Näitäkin, vähän pienemmän yleisön onnistumisia saa joskus etsiä: kyttäsin vuokraamoita pari vuotta ja nyt tämä on Amazon Primessä.
STRIIMAA täältä:
Powered byJustWatch
Keskustelut (2 viestiä)
14.07.2022 klo 22.47 1
19.07.2022 klo 15.09 1
Kirjoita kommentti