Aina huvittavahko Rowan Atkinson taistelee pörriäistä vastaan leffassa, joka on leikattu minisarjaksi kenties onttouden peittelyn vuoksi. Paras idea on julkaisupäivä eli juhannus. Sähellys palvelee kissanristiäisissä, kun sen ehtii katsoa, kun se ehdottelee taukoja ja kun paljoa ei ole pakko katsoa: käy vessassa vapaasti. Ja silti kyseessä on yhtenäinen leffa, eikä Tom & Jerry -tyyppinen kokoelma tarinoita ikuisesta konfliktista, jota ehdin toivoa. Epäelokuvamaista on vain Netflixin valikoiden vilahtelu 10 minuutin välein satunnaisissa kohdissa.

Yhden ötökän (kimalaisen?) vainoama päähenkilö Trevor on ensi kertaa pohattojen talonvahtina. Peruspositiivinen katsoja myhäilee "huumorin psykologialle", kun pösöt esittelevät kaiken mikä voi kosahtaa tai allergioihin kupsahtaa. Heh: tiedät älykodin ohjekirjan tuhoutuvan ensin, mutta vaikka Trevor jättää sen liedelle harjoitellakseen liikeohjausta, liesi ei mene päälle! Odotuksilla pelataan... Tai: liesi aktivoituu tavallisesti turvallisuussyistä, eikä Trevor muuta epäillytkään. Lopulta hän laittaa päälle väärän levyn, koska hän on hölmö. Pih.

Kaikki vastaava potentiaali menee päin seiniä viimeistään surkean loppuratkaisun aikana. Sukukokouksessa käyttämäni desibelimittarin mukaan simppelit, lähes samaistuttavat ja rehelliset mokat huvittavat alkupuolella, mutta viimeisiä jaksoja alle kymmenvuotiaatkin vain tuijottavat. Vahvistui myös, etten ole ainoa, joka keksii lennosta ammattitason ylittäviä vaihtoehtoisia käänteitä; vaikka kyllähän sen tietää, ettei Atkinsonin kuuluisan älyn ole tarkoituskaan näkyä kuin paisuvana eläkerahastona. Mike Myersin paluuseen The Pentaverateen verrattuna Atkinson ei ole motivoituneesti muuta kuin Atkinson.

Trevor on erilainen nolojen tilanteiden mies kuin Mr. Bean, vaikka hahmoja yhdistää korostetun selkeästi lapsenomainen ja/tai sosiopaattimainen taipumus lakaista roskat maton alle, vaikka se tarkoittaisi taideaarteen paikkailua omin käsin. Ilkikurisia oikkuja Trevorilla ei ole, vaan hän on kärkevän pakkomielteinen ja putkikatseinen, mikä on maksanut avioliiton ja varmasti muuta. Ötökkä alkaa vähitellen näyttää itsetietoiselta arkkiviholliselta, kun senkin sinnikkyys menee mahdottomaksi, mutta Trevor ehtisi tehdä miljoonavahingot realistisenkin hyttysen ininää ihmetellessään. Tämä ja Trevorin kyky katua rimmaavat, kun vahingonilosta saa nauttia, vaikka miestä käy sääliksi. Hän vain tahtoisi tyttären olevan ylpeä, kun löytyi töitäkin. Jopa sinapin & ketsupin tasoisen jälkimaun saa pilalle, kun satulogiikka sivuutetaan hutiloinnilla Mensa-koomikoiden arvaillessa, mitä juntit tahtovat nähdä.

Trevorin ihmettelijöiden listamainen toteutus kenties on perusteltua sarjassa. Itse tympäännyin, kun maisemiin putkahteli lisää pahvilevyjä sen sijaan, että talonomistajat ja tytär olisivat kypsyneet hahmoina tavalla, jota kehtaa vaatia minkä tahansa pierevän kanin terrori-iskun kylkeen. Bean-sketsit pärjäsivät yksiulotteisilla taustajoukoilla ehkäpä koska Bean on täysin sisäänpäinkääntynyt, ja Beanin leffat antoivat enemmän. Trevor unohtuu kouhkaamaan, mutta hänellä on tuntuma normaaliudesta, joten perusvitsi nolosta paljastumisesta saisi mennä henkilökohtaisemmaksi. Ötökkä ei näytä kintun keskimmäistä karvaa tai mitään sellaista, joten periaatteessa Trevor voisi tuhota talon Touretten syndrooman vuoksi ja laajempaa näkökulmaa sattumukseen jäisi vastaavasti kaipaamaan.

Mutta on tämä mitä otsikko sanoo. Perheystävälliseksikin tätä väitettiin, eikä pieni flirtti särmikkyyden kanssa turmele kouluikäisiä. Tämä on tuote.