"Dodgson, meillä on Dodgson täällä!" Newman ei toimittanut dinosaurusten alkioita Dodgsonille Jurassic Parkissa, mutta nykyään Dodgson on salaisuuksien ylin haltija. Bond-roistojen kuten Hugo Draxin ja Elon Muskin hengessä hän kyräilee tukikohdassaan vannoen pelastavansa planeetan, vaikka oman valtansa vuoksi hän uhraisi kaiken.

Park-elokuvien sankarit epäilevät, että viljan ja tuholaisten geenejä on peukaloitu esihistoriallisella DNA:lla. Se onkin käypä vihje, että peltoja tuhoavat kissan kokoiset hyönteiset, jotka olisivat riittäneet pääasiaksi ennen Starship Troopersia. B-luokan standardeilla on hilpeää, ettei uhkaava nälänhätä kiinnosta viranomaisia, kun luontoon vuotaa myös dinoja joka Ähtäristä ja kukkotappeluringistä.

World-elokuvien sankarit piileksivät vuorilla uusperheenä. Blue-raptori on lisääntynyt suvuttomasti, koska sillä on varaanin geenejä. Dodgsonin tiimi tahtoo tutkia pentua. Se olisi World-trilogialle uutta painoa antava paljastus, jos Bluen luomiseen olisikin käytetty geenejä siltä yksisukupuoliselta salamanterilta, joka tarvitsee toisten lajien siittiöitä lisääntyäkseen. Käy nimittäin niin, että kun pienokainen kidnapataan, Chris Prattin hahmo vannoo kuolemanvakavasti Bluelle itselleen, että hän tuo lapsen kotiin. Ei ole suurempaa rakkautta.

Perinteisemmät toiveesi toteutuvat, kun hittiparaati vetää rakseja ruutuihin. Montaaseissa dinosaurukset rikkovat ihmisten arjen, mutta hakevat harmoniaa luonnosta. Dodgsonin tukikohta on yhdistelmä dinopuistoa ja kadonnutta maailmaa, joten pöheikköä pelättyään sankarit kompuroivat taas käytävissä ohjatakseen sähkövirtaa systeemeihin. On lentoliskoja ja vastus T-rexille. Legendat poseeraavat klassisesti hittibiisien ujeltaessa.

Bond-teema on vahvimmillaan, kun kansainvälinen kohellus johtaa asialliseen takaa-ajoon sotilaskäyttöön koulutettuja dinoja vastaan. Saaga ei osoita tarvetta kehittyä Dino-Ridersiksi, joten kyse on vihjailun viemisestä loppuun. Dodgsonin kaltaiset aukot tukitaan. Pari pientä ideaa osista 2-5 kumotaan, koska on hauskempaa jäädä ykkösen fiiliksiin. Mukana ei ole ketään Ron Weasleyn näköistä, mutta uusi räväkkä daami sanoo tykkäävänsä punapäistä, joten edustuksellisuuskin on pitkälti kunnossa.

Leffa on kolme varttia yliajalle venyvää fanifiktiota, mutta jotakin tyydyttävää kunniakierroksen kattavuudessa on. Koko saagan heikkous on painoton vihjailu Apinoiden planeetan tiestä, mutta nyt lypsylehmästä rutistetaan viimeinen pisara hikeäkin tekijöiden kykyjen rajoissa. Tämä on selkeä loppu (heille). Aikanaan sille naureskeltiin, kun nelosen huhuttiin kertovan Turtles-tyyppisistä dinokommandoista, mutta sellainen irtiotto (esim. Waititin tai Gunnin ohjaamana) olisi loogisempi veto 5-20 vuoden sisällä kuin seitsemäs puistoleffa tämän jälkeen. Salamanteri-ideani saa siihen varastaa.

Koin sen pieneksi palkitsevaksi ajatusleikiksi, kun bongasin ideat, joilla Jurassic-saaga voisi teoriassa sittenkin olla uusi Apinoiden planeetta (ihmiskunnan tuho alkaa nälänhädästä, jne). Niin ei tapahdu, enkä sitä tahdo, koska tieteen vaaroista houriminen on pinnallista, mutta edellisen apinatrilogian heikkous oli puoliväli, joka ohitti valtavan osan tarinaa tarjotakseen hohhailua, joten sen elämyksen jättämiä traumoja parantelin.

Ohjaaja ja kirjoittaja Colin Trevorrow ei ole visiosta eläessään kärsinyt, mutta nostan hattua, kun humpuukisetä päättelee saagansa, eikä vain ratsasta vihjailulla. On komeita ja hauskoja otoksia, ja lasten logiikalla toimiva kauhu on brändin mukaista, joten varmasti palkkaisin Trevorrowin ohjaamaan siirtymäjaksoja tehostepainotteisiin tv-sarjoihin, jos musiikkivideomies velottaisi enemmän.