Adam Driverin näyttelemä stand-up-koomikko Henry McHenry härnää kyynisyydellä. Marion Cotillardin oopperalaulajan asiakkaisiin oletettavasti uppoavat suuret tunteet. Vaikkei taiteilijapari ole se erikoisin, heidän tyttärensä Annette on elävä nukke, joten ehkä satu kutsuu itsensä ratkaisemaan.

Leffa on musikaali Sparksilta. Duo oli suosikkejani, kun pidin musiikkia relevanttina taidemuotona, joten levyt on kuunneltu puhki Exotic Creatures of the Deepiin (2008) saakka. Hyvä kysymys on se, mitä aivokemioilleni teki Sparksin radiomusikaali The Seduction of Ingmar Bergman (2009), "jonka kuuntelen ajatuksen kanssa ihan kohta".

Tässä on näyte Sparksin laulusta Funny Face vuodelta 1981:

"That was the day that I jumped off the bridge.
Trying to end it all, I barely lived.
Doctor Lamaar said 'your face is a mess'.
All of the rest you can guess.
I got my one request.
(He got his one request.)
And I am happy, yes.
[...] (He got his funny face.)"

Kerronta siis sujuu? Oletan, että on vaativampaa luoda pari minuuttia tuota, kuin pari tuntia tätä:

"Olen orkesterinjohtaja. Pimpelipom. Olen orkesterinjohtaja. Pimpelipom."
"Hän on Henry. Saa nauraa. Hän on Henry. Saa nauraa."
(Ja synnytyskohtauksessa:) "Hengitä sisään. Titityy. Hengitä ulos. Titityy."

"Vapaat suomennokset" ovat Annettesta. Kuunneltuani Ingmar Bergmania tätä kirjoittaessani, tiivistän sen muotoon "pim, pom, ruotsia, puuroa, tii tii, ah hah haa". Hyvältä voi tuokin kuulostaa, mutta mikään ei nouse siivilleen hittibiisin saati elämää suuremman musikaalinumeron hengessä. On idean alkuja, tajunnan virratessa. En tahtoisi turvautua lääketieteeseen, mutta kuvailen tyyliä dementiaksi kernaammin kuin sinfoniaksi. Annette on vetoava teos, mutta se on sitä 10-60 sekunnin pätkissä.

Tai no: McHenryn show't saavat aikaa ja Driver uskoo niihin. Vitsit avautuvat ja musikaalilogiikka eli laulava yleisö elävöittää palautteen. Vielä isompi poikkeus sääntöön on viimeinen kohtaus, joka on sen verran terävä alleviivaus tarinan painosta, että leffa kannattaisi kuvata uusiksi sillä asenteella. Mitään paljastamatta: se on ominaisuus, etteivät hahmot aina näe nenää pidemmälle, mutta mikään ei perustele sitä, että pääasiallinen näkökulma on epämääräinen ja etäännyttävä.

Parisuhteen alun tiivistäminen on musikaalien ydinosaamista. Annette hutiloi aikaa käynnissä olevan suhteen selittämiseen onnistumatta ilmaisemaan muuta intiimiä kuin että vällyjen välissä viihdytään. Naimisiin eksyvät kai taiteen tyylit. Kyyninen koomikko vierastaa oopperaa, mutta hänen kiukkunsa saa tarinan ampumaan yli, joten aisti ironia. McHenry näkee asiat erilailla tyttären laulaessa, mutta mielessä pyörii talous ja muu. Pussissa on ylimääräisiä legoja, muttei musikaalin tarvitsisi kuin suloisesti musisoida tulkintoja tursautellakseen.

Leffan kerran 10 vuodessa ulostava Leos Carax on olevinaan kulttisankari. Edellinen mysteeri Holy Motors on ytimeltään suoraviivainen vertaus leffa-alasta ja taas tarjottimella ovat taiteilijat. On perusnättiä kuvaa. Jäykän nuken ja vihreältä kankaalta maistuvan myrskyn hyvät ja huonot puolet on sillä kuitattu, että teemoihin lukeutuu lavateatteri. Mehukkaimman, musikaalien logiikalla leikkivän jekkuhetken saa sivuhahmo, joten se on osa rytmi- ja painotusongelmia. Driverin kutkuttavan (negatiivisen) energian huumorintajuinen ohjailija osaa kehystää, ja viimeisestä kohtauksesta päätellen aiempi ontto kikkailu on tietoinen, kehno valinta.

Driverin ja/tai Sparksin uhreille tätä suosittelen, vaikka löysää löytyy 45 minuuttia. Musikaaliin mahtuu vaikka kansakunnan historia. Nyt turhista sekunneista tulee minuutteja, kun hokemat haaveilevat kertosäkeen arvosta ja myös lauluäänellä esitetyt monologit toistavat repliikkejä huvikseen. Leffan aloittaa laulu. Muusta kamasta muistan (päivän jälkeen) maneerimaisen jumputuksen, jonka vanhoille vastineille on kalsarit jalassa jammailtu.