Spider-Man: No Way Home näytti Marvelin multiversumin arvon. Viis nostalgiasta: terapiaa se oli, kun mokailleet saagat vähän kommentoivat toisiaan, puhaltaen yhteen hiileen. Mikään ei muuta sitä, että Sam Raimin vetelä Spider-Man-trilogia estää uusia versioita tähtäämästä yksinkertaiseen osuvuuteen, mutta kun No Way Home huipentuu, en ole uhri, vaan selviytyjä. Katsotaan perään Multiverse of Madness, josta vastaa... Sam Raimi?!

Todellisuus lähti haarautumaan Loki-sarjassa. Se vangitsi mielikuvitukseni vahvemmin kuin Thanosin sormitemppu, koska käänteellä on painoa, vaikka se kumottaisiin. Jaa, no pitelepä pillimehuani, virkkoo Raimi.

Yksinkertaistettuna puoskari Kumma eksyy universumiin, jossa viherkasvit on huomioitu kaupunkisuunnittelussa. Kun hän myöhemmin juoksenteli tappajaa pakoon väestönsuojassa, päällimmäinen ajatukseni oli se, että myös Friday the 13th menisi pilalle, jos puukotettavista teineistä olisi varakappaleita. Vierailijat toisista todellisuuksista ovat puunaamoja, joita käsitellään vailla kunnioitusta saati minkään valtakunnan draamantajua.

Se multiversumista? Meh. Tämä ei ole viimeinen erä rikkinäistä puhelinta. Thanos ja Loki-sarjan multimies Kang ovat vuorotyöläisten ehdotuksia. Thanos "flirttaili kuolemalle" (kuten sarjakuvissa), mutta kuoleman jumala Hela ei kelvannut, eikä kukaan tiedä, miksi Thanos kävi uhoamassa robottileffan lopussa, mutta lopulta hän iski. Multiversumitarina on yhtä suunnitelmallinen, jos hyvin käy.

Mainokset panttaavat varhaista juonenkäännettä, joten puhutaan Lego-setistä, jossa Doctor Strange ja America Chavez taistelevat mustekalaa vastaan. Silloin he tapaavat. Ulottuvuuksien väliset portaalit ovat Chavezin supervoima, jota hän ei hallitse, joten hän on epävakaa elementti ja roistojen himoitsema työkalu. Lego-setti saatettiin keksiä ensin, mutta tappelu on takuutavaraa ja kernaasti olisin nähnyt 3D-version.

Sotkuisten sääntöjen mukaan universumien törmäys voi johtaa niiden tuhoon. Idea taantuu vauhdilla sanahelinäksi: pian myös joku Ant-Man väistelee valopalloja kvanttiversumissa, koska osuma tuhoaisi ainakin kymmenen universumia. Kun What If...? -sarja aloitti tämän, luulit sen olevan "vain animaatio".

Muutamilta hahmoilta kysytään, vaihtaisivatko he universumia riskistä huolimatta, jos he tulisivat onnellisiksi. "Moraalipeli" jää 3-vuotiaiden tasolle: haluaako vaavi tikkarin varmasti, vaikka vuh-veli saattaa posahtaa kasaksi karvaa? Vain mielisairaus perustelee universumien tai edes kavereiden uhraamisen, mutta leffa ei ole sellaisista kuullutkaan, eivätkä hahmot kunnioita toisiaan edes yritteliäillä argumenteilla. Älä kiusaa! Ite kiusaat! Wyää!

Aluksi tuumin Raimin tuovan hitusen kauhukuvastoaan komitean kyhäelmään, joka pääpiirtein näyttäisikin samalta Timo Koivusalon ohjaamana. Vähitellen oivalsin leffan olevan täyttä Raimia. Hän on epäkypsä kertoja. Jos hän rajoituksitta sikailee, hän tekee parhaan elokuvan ikinä 15-vuotiaille: Evil Dead II on mestariteos. Vastaavasti Raimin miedommat sankarifilmit ovat liian jänniä eli juuri sopivia 10-vuotiaille, joiden hilseen yli mikään niissä ei mene. Raimi ohjaa ala-asteikäisille, vaikka länsimaisen sivistyksen peruskivi on yläasteikäisten toimintajännitys.

Muutamia yksityiskohtia. Ykkösen naispäähenkilö on modernissa vaiheessa, jossa sankari inttää hänen olevan tärkeä, vaikka hänelle unohdetaan tarjota kolmosen sopimusta. Mukana on Scarlet Witch, joten katso WandaVision-sarja oivaltaaksesi, että tunnelmia vaihtava lopputekstikohtaus on sarjan olennaisin 15 sekuntia. Hahmonkehitys on reikäjuustoa. Sankarit saavat lisää voimaa kirjoista, joita ei voi löytää, ellei kaveri sano, että tässä se on, joten supervoimat ja tasoerot ovat ihan mitä sattuu koko jatkumon aiempiin määritelmiin nähden. Pinnallista nautintoa irtoaa taas mm. kaleidoskooppimaisista tehosteista, mutta uskottavuuden kosahdettua kovakin möykkä näyttää vihreältä kankaalta ja sitten salin katolta.