Tiedät gangstereiden olevan sankareita, kun pedofiilit ampuvat heitä. Massimo Tortelliini jää kärsimään kestoseisokista, koska hän näki naisen rannalla ennen kuin faija räjähti hänen naamalleen. Pakkomielle johtaa daamin kidnappaamiseen. Massimo lupaa olla koskematta ilman lupaa, paitsi kähmiäkseen, nuoleskellakseen, kuristaakseen ja kähistäkseen päin naamaa, kuinka kovaa hän aikoo nussia sänkyyn kettingeillä pulttaamaansa emäntää, sillä tämä on 365 päivää kestävä viettely-yritys. Mikseipä neito syttyisi? Nykyinen hoito on kalju hihittelijä salatuilla paheilla, kun taas rehdillä paholaisella on massia, valtaa, nukkaa muskeleissa ja kraka. Twilight ja Fifty Shades of Grey tekivät perversseistä rohkeampia.

Leffat ovat graafisia kuin kaapelikanavia varten siistitty porno 90-luvulla, ja pornoa nämä ovat sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka valtaan fiksoituneiden heteronaisten näkökulma johtaa siihen, että nuoleskelluin sukuelin on lompakko. Teemasta saa tykätä kuten Joulupukin naamalle kusevista kääpiöistä, ja yhtä julkisesti kumpaakin fetissiä mainostaisin. Ensimmäisen Fiftyn elokuvalliset ansiot selittivät fantasian. Jo Dakota Johnsonin ilme myi sen, että mielipide pakaroiden paukuttajasta vasta hakee muotoaan. 365 alkaa roskajännärinä, ja vajoaa loputtomaksi postikorttitunnelmien montaasiksi "hahmovetoisimmillaan". Daami on tyhjä astia, joka lämpenee kuin 70-luvun pikkurouva putkimiehelle.

Twilight ja Fifty esittivät äijän väkivaltaisuutensa vaivoin hallitsevana elukkana, jota pääsee ymmärtämään (ja syyllistämään!) kovien panojen välissä. 365 on tavallaan lähempänä Disneyn Kaunotarta ja hirviötä, kun pakkorakastajalle antautuminen on tapa purkaa jännite ja nousta prinsessaksi. Mikä tahansa fetissi on tarina, jos sen syntyä tai seurauksia käsitellään, mutta vaikka 365 aikoo venyä trilogiaksi, perusidea kuivuu nopeasti kuin Disney-tyttö, kun hirviöstä tulee laimea Ken. Oma versioni menisi siten, että valtava hämähäkkinarttu tempoo seittiä sälpäkästä pyllystään säilöäkseen ihmismiehen kuin syksyn sienet, mutta sitten jännitteet kehittyvät, kun he rakastuvat: hämähäkkien miehet ovat pienempiä ja murkinaksi hekin tapaavat päätyä. Sellaista osuvuutta näissä mielestäni haetaan, mutta hauku mieheksi, jos olen väärässä.

Oletin naisen puolustamisen apinan raivolla olevan seuraava "ihana" vaihe, mutta laihaksi se jää. Taktiikkana on rötösten ripottelu episodien vaihteeseen. Ensimmäisen shokkilopun ratkaisu on sen unohtaminen, ja linja tuntuu jatkuvan. Leffojen keskellä pannaan, sovitetaan mekkoja ja ajetaan avoautolla etelän kukkuloilla; jatko-osassa sivunaamojenkin toimesta. Rytmiä ajatellen puolalainen saaga tuoksuu vahvemmin kehitysmaan reppanoiden lomalta kuin vanhat kotimaiset tyyliin Uuno Epsanjassa.

Jatko-osa esittelee kiltin ihmislatinon Nachon, jota Twilightin ja Fiftyn ystävät jo odottivat. Hän terävöitti itselleni sen, miten kliseet voisivat yhä säväyttää. Alussahan viaton katsoja toivoo ja olettaa, että kidnappaajalta silvotaan kulli. Voi sitä provosoinnin riemua, jos saaga myisi kiltin miehen kanssa karkaamisen mahdollisuutena, mutta leidi silti valitsisi vangitsijansa! Mutta unohda koko kidnappaus. Laahaamisesta huolimatta viettelyyn tuntuu menevän korkeintaan viikko, kun "surun vaiheet" ovat painottomia, eikä työmuistiin jää perusteluja.

Ja silti: jos ykkönen saa muistelemaan kaiholla Twilightia ja Fiftyä, kakkonen saa muistelemaan kaiholla ykköstä, jonka alku sentään pitää hereillä, ja josta jälkiviisastelija löytää logiikan puolalaisen vastineen jäänteitä. Voit osoittaa, että näinä sekunteina leidi selvästi yrittää säilyttää itsekunnioituksen, eivätkä jännitteet kirjaimellisesti ilmaan haihdu, kun apina jaksaa vähän äkäillä voitettuaankin mutta mustasukkaisena. Uskon ihmiskuntaan tappaa pari tuntia mm. häissä virnistelyä, vesiskootterilla pärräystä ja paellan kokkausta makaronin lutkuttamisen jälkeen. Kakkosen surkuhupaisasti näytelty mafialopetus piristää, mutta vähissä ovat ironisetkin syyt lusia trilogia loppuun.