Lupaavan hahmovetoinen tieteisseikkailu aloittelee värikästä säpinää, ja sitten leffa loppuu, eikä potentiaalia pöydälle jäänytkään. Jos joku kehittelee 50 tunnin mysteeriscifiä muusta syystä kuin työllistääkseen itsensä (ja siksi hän sitä kehittelee), The Adam Project sallii pohtia, mahtuisiko olennainen 95 minuuttiin.

Vuoden 2050 Ryan Reynolds matkustaa ajassa tärkeistä syistä, jotka ovat sivulauseita ja puoliksi katsojan olettamia. Hän tarvitsee 12-vuotiasta versiotaan tekniseen asiaan, mutta ehtii hengailla. He ovat Adam. He jakavat trauman menetetystä isästä, jonka he muistavat erilailla, ja on melkein ikävää paljastaa tuo, koska käsikirjoituskin koostuu lausunnoista. Jälkikäteen on hankala sanoa, missä oli oivallusta, mutta näyttelijät ovat miellyttäviä ja motivoituneita, minkä varaan muu tietoisesti rakentuu.

Leffa on hupsu ja jopa liikuttava - enkä silti kiittele tekstiä. Useimmille kliseille annetaan painoa, mutta niitä ei edes muokata. Pennulla on inhalaattori, jottei hän olisi luuseri tahallaan. Se oli siinä taas, joten peruskoulun surkeimpana urheilijana heti astmaatikon jälkeen tuhahdan taas. Kiusaaminen on sivupolku, joka sallii Adamien jutella, ja katsojan kokea, että kiusattu nuori on matkalla kuten muistijäljen arvoiset vastineensa. Onko hän, vai odottaako hän patenttiratkaisua kepeisiin asenneongelmiin? On sääli lillua jälkimaussa, kun pakotettu kätevyys on hyvästäkin. Leffa ei laahaa.

Persoonallista on Reynoldsin halkaisu kahtia. Nuori versio Walker Scobell on fani ja uskottava viisastelevana miniatyyrina, joten vitsin vuoksi aito asia on tavallista väsyneempi Reynolds. Molemmilla versioilla on opittavaa. Jos vakuutut, kun he sanovat sen, saatat piereskellä esiin hajatelmia siitä, kuinka valaistusta etsivän yksilön tulee ennakkoluulottomasti analysoida historiaansa, eikä luottaa sokeasti pinttyneisiin nykykäsityksiinsä.

Ohjaaja Shawn Levyn edellisessä leffassa Free Guyssa Reynolds vetäisi valomiekan esiin hervottoman ironisesti. Tajusitko? Valomiekan. Star Warsista. Nyt Reynolds vetäisee esiin hohtavan putkiaseen, jolloin nuorempi Reynolds kutsuu sitä valomiekaksi hervottoman ironisesti. Eh. Mätkittävänä on tyhjästä sikiäviä robottimaisia pahiksia, jotka hajoavat keijupölyksi aikaparadoksi- ja ikärajasyistä. Iso pamppu Catherine Keener komentaa niitä jatkaakseen pahaa aikamatkailua. Time Cop on mutkikkaampi teos, mutta lapsenmielinen scifijuoni on tasapainossa, kun höpötys aikamatkailun ongelmista ja tulevaisuuden tyyppien historiasta perustelee kiihkoilun hautaamatta perhedraamaa.

Reynolds ja Keener huristelevat ajassa ja ilmassa päheillä aluksilla, joten kesämökillä puoliksi kuvattu leffa on se Star Wars, joka teillä on kotona äitisi mukaan, kun pyysit päästä katsomaan Star Warsia teatteriin. Hillitymmästä tyylittelystä löytyy Spielbergin vanhoja otteita, tai mistäpä ei. E.T:n väkivallattomalla linjalla voitaisiin pysyä teoriassa, mutta ydinkohderyhmää lienevät Scobellin kaltaiset piltit, jotka tietävät Deadpoolin ennenaikaisesti. Scobellia on ehdotettu Kidpooliksi. Sopii.

"Reynoldsien" tiedemiesisä Mark Ruffalo ja äiti Jennifer Garner tuovat luontevasti lämpöä tarinan ytimeen rajatuissa rooleissa. Vanhan Reynoldsin puolisoa näyttelevä Zoë Saldaña ei ole naispäähenkilö, vaan luonnosteltujen tulevaisuusjuttujen ruumiillistuma, mutta hän tekee minkä ehtii. Pikaruokaleffa ei yritä edes liian isoja ranskalaisia tyrkyttää. Levy rönsyili mm. Free Guyssa, joten asenne on oikea.