Avuksi tulee aikamatkustus, kun pienen kylän ompelijatar Ellie tahtoo muotisuunnittelijaksi metropoliin, mutta ei pinnallisten juoppojen tipujen kaveriksi, vaan 60-luvun elokuvien ja "Downtown"-biisin tunnelmiin. Mahdollisesti mielisairaus ajaa saman asian. Leffa mainostaa sivupersoonallisuutta peilissä ja äidin itsemurhaa, ennen kuin Ellie kokee olevansa erinäköinen daami keskellä entisajan yökerhoglamouria. Bingo, bango, bongo ja vielä pauw, kun unelmavävy puolustaa neidon kunniaa nilkeiltä.

Komeita ovat kuvat ja synti se olisi, ellei äänisuunnittelu olisi täyteläistä, kun ohjaaja Edgar Wrightilla on takana Baby Driver. Pontevan muodikkaan Cruellan voi ohittaa paremmalla maulla. Traagisesti kovempikaan svengi ei peittänyt korvieni tinnitusta, joka kuulostaa Björkin kappaleelta "I've Seen It All". Sivupersoona näkyy peilissä myös käynnissä olevassa Moon Knight -sarjassa. Ehkä pitäisi ilahtua, kun neljä tuntia turhauttaneen sähellyksen keskeinen idea toteutetaan visuaalisesti rikkaammin, mutta positiivisuutta se biisikin suosittelee ja Björk kommentoi "to be honest, I really don't care". Ongelmat ovat tarinassa, mikä ei avaudu heti, kun on syitä pysyä kohteliaan kärsivällisenä.

Thomasin McKenzien näyttelemän Ellien stressinsietokyky on matala. Häntä ei nöyryytetä leffojen (ei ainakaan Carrien) standardeilla, mutta introvertit ymmärtävät, miksi hän irtisanoutuu ihmiskunnasta, kun koulun kotkottajat rakentavat identiteettiään hänen kustannuksellaan. Hän muuttaa asuntolasta "mummolaan", jossa hän näkee kauniita unia kuin allekirjoittanut nukkuessaan 2 tuntia ensimmäisen 10 perään. Hän on vetoava, kivasti nariseva hiiri. Anya Taylor-Joy muikistelee asiallisen mystisesti diivailevana "peilikuvana".

On vinkkejä siitä, että unet kommentoivat Ellien arkea, mutta niin on siitäkin, että ne ovat totta. Viimeinen merkittävä paljastukseni on se, että totuus 60-luvun setämiehistä alkaa valjeta unien aikana. 60-luvun sovinismi on painava teema sinänsä, mutta leffalla on vaikeuksia ilmaista, missä laajuudessa se on relevantti nykyhetken päähenkilölle, jonka ehdoilla ydinsanoman on tarkoitus tulla järjen mukaan. Mainitut rinnastukset ovat lieviä, joten kun menneisyys menee synkemmäksi, Ellie on yhä tilanteessa, jossa tyttöjen iva vähän harmittaa. Ongelmat miesten kanssa ovat vielä vaisumpia. Poikaystävä on niin kiltti, että epäilet homoksi, joten ehkä unet "nyrkkeilevästä unelmavävystä" symboloivat... Meh, en saa otetta.

Toisin sanoen: Lontooseen lähtevä naiivi tyttö oppii, ettei Lontooseen olisi kannattanut lähteä 60 vuotta sitten, kun kaupunginosa Soho oli nykyistä villimmässä maineessa. Tuo jäi päällimmäisenä mieleen, vaikkei siinä olisi kaikki. Kerronta laahaa alati selkeämmin, kun logiikka on pakotettua, ja kun käy selväksi, että arkisella arkuudella on enemmän painoa kuin millään jännitykseksi luokitellulla. Se, minkä on tarkoitus olla ikävintä, lähinnä esti itseäni hihittelemästä sille, mikä on pöhköintä, ja hihittelyäkin Wright saattaa huumorimiehenä toivoa. Visuaaliset jekut ja teoriassa nousevat panokset lykkäävät hetkeä, jona sitä kehtaa pihahtaa, mutta kyse ei ole siitä, että dynaaminen matka äkisti pettäisi, kun jo Ellien tarve vajota fantasiaan on kyseenalainen (hän pääsi jo pois ikävästä asuntolasta - lähtemällä).

Jos sitä keskittyisi vaikkapa liikuttelemaan kieltään sisään ja ulos, ehkä aivokapasiteettia jäisi sen verran vähän jäljelle, että teos näyttäytyisi lumoavan komeana mysteerijännärinä.