Paul Verhoevenin eroottinen trilleri lesbonunnista on jo oletuksena kauden pätevin pääsiäisleffa, enkä vitsaile. Verhoeven ei ole uskossa, mutta hän on vakiintunut kristinuskon kommentoija, joka ei pelkää mitään inhimillistä, eikä sanoman sotkemista. Leffan voi katsoa kristittynä uskoen, ettei kritiikki kohdistu aitoon, lähimmäisen tuomitsemisen kieltävään ja ääripasifistiseen kristinuskoon; aivan kuten Starship Troopersin voi katsoa pelkopohjaisen fasismin kritiikin sivuuttaen ja uutta, myönteistä Nato-kantaansa juhlien. Tai muissa merkeissä.

Leffa perustuu tositarinaan 1600-luvun alussa vaikuttaneesta nunnasta. Benedetta on vannoutunut Jeesuksen morsian jo varakkaan perheen likkana, jolle ostetaan paikka luostarista. "Sattumukset" myyvät sen, että yliluonnolliseen johdatukseen uskominen on hahmoille johdonmukaista. Benedettan visiot ovat paikoin herkullisen koomisesti sitä, mitä alitajunta tuottaa tutuista teemoista yön pikkutunneilla. Arempi satiiri jäisi siihen, kun hengellisyys lipsuu farssiksi, jolle jopa kirkon päällystö pyörittelee silmiä, mutta Verhoeven elävöittää senkin näkökulman, että sodomiitti tosiaan vaikuttaa saatanalliselta. Benedetta tarvitsisi manaajaa puhuessaan "Jeesuksen suulla".

Se taktisesti hämärtyy, miten vilpittömänä Benedetta pysyy oltuaan aluksi robottimaisen suora. Uskonto on hänen identiteettinsä, mutta päättääkö hän pelata kätensä kyllästyttyään matkaan kohti epämääräistä kohtaloa (kuin keski-ikäinen duunari tai 70-vuotias diktaattori)? Ihmeillä saa huomiota ja valtaa, jos ne menevät läpi. Jo Uudessa testamentissa varoitetaan ihme ulinasta (jota mm. amerikkalaiset harrastavat silti), joten esihenkilöt eivät niele ihmeitä heti. Poliittista valtaa on kuitenkin tarjolla. Itsetietoisuuden ja harhaisuuden väliin mahtuu paljon, kuten 8 miljardia ihmistä.

Benedettan rakastettu on turvapaikan saava tyttö. Tulokas ei ole uhri vaan selviytyjä, kuten nykyään sanotaan, mutta olemme 1600-luvulla, joten tyttö ei ole niinkään voimaantuva feministi kuin sitkeä landepaukku. Intiimi kanssakäyminen alkaa paskahuussin lauteilta, joten on turvallista sanoa, että aistikkaaseen aikalaisnäkökulmaan tähdätään. Alastomuuteen liittyvä rohkeus kehittyy hahmojen ehdoilla. On mahdollista havaita likaisen vanhan miehen näkökulma lopulta, mutta tokkopa sekään haittaa, jos parisuhteessasi on sisältöä ja lisäksi puoliso jaksaa mulkoilla kuin vanha likainen mies.

On pieruja, paiseita, väkivaltaa ja karaistuneenkin kristityn mukavuusaluetta koettelevaa häväistyksellisyyttä. Veikkasin ikärajan olevan korkeampi, mutta ehkä se johtuu siitä, että koin leffan tavoittelevan eksistentiaalista kriisiä, eli toteavan ikään kuin ulkopuolisena tarkkailijana (Saatanana!), että ihmiselämä on täyttä helvettiä ja lupaus paratiisista johtaa vain aidon Helvetin pelkäämiseen, joten miksi nousta sängystä? Oman kehitykseni muistaen en suosittele alle 18-vuotiaita huoltamaan sielua ja mieltä "saatanallisilla haasteilla", mutta graafisempiakin elokuvia on tehty ja kevyemmin useimmat tämän ottavat.

Monien hullutusten juuret ovat historiassa, mutta luonnollisesti vanha kehveli paisuttelee. Tarinan laajentaminen luostarin ulkopuolelle on sujuvaa ja suurpiirteisellä tavalla sisällökästä, mutta lopputekstien rullatessa tein hieman epäreilun vertauksen: jos kertaisin Jeesuksen koko matkan lapsuudesta lähtien, saattaisin varata aikaa yli kaksi tuntia, jotta mukaan mahtuisi muutakin kuin Jeesuksen ja Pietarin sisäpiirivitsit ja Pontius Pilatuksen kommentit. Tietenkin tuo voi olla juuri oikea tapa tehdä satiiria tuosta(kin), mutta leffan jättämä nälkä on selkein kokemani epäkohta. Pieni tyylillinen rönsyily hämäsi myös, kunnes koin kikkojen kehystävän teemat vaihtelevasti.