Panttivankitilanne päättyi verisesti 8 vuotta sitten. Kun uusi vihje viittaa petturiin, agentti Chris Pine jatkaa tutkimuksia, jolloin vahvistuu ainakin se, että tyypit siirtyvät eteenpäin heppoisin perusteluin Hollywood-universumissa, jossa drinksukin pitää jättää baaritiskille yhden hörpyn jälkeen. Palapelimäisen trillerin kerronta on tiivistä ja tunnelmat alkavat lupaavina, mutta puolivälin jälkeen huomioni oli kaavoissa ja hutiloinnissa.

Puhelimella on pirautettu, ehkäpä tuhmasti. Pine kuulustelee epäiltyjä. Molemmat keskustelut ja kahdeksan vuoden takaiset tapahtumat leikataan sekaisin siten, että Pinen voi kuvitella yhdistelevän asioita. Kikkailu on osaavaa teknisessä mielessä, mutta ongelma on se, että tarina "hyvien tyyppien" todellisesta moraalista hyötyisi enemmän vahvoista teemoista. Kun ne jäävät pinnallisiksi, kärkevin konflikti on jo tapahtunut, joten on vaikea elää hetkessä. Se ei auta, että takaumissa on takaumia.

Nykyhetkessä Pine illallistaa Thandiwe Newtonin näyttelemän entisen agentin ja nykyisen lähiömutsin kanssa. Se kehystää koko leffan. Aikanaan he seurustelivat, joten pidin selvänä sitä, että "vanhat veitset" viittaa kosahtaneen parisuhteen painolastiin ja agenttijuoni rakentuu päälle. Se olisi teeman vetämä tarina.

Pine ja Newton rimmaavat, oi: he ovat söpöjä, viekkaita ja haavoittuvaisia kuin Jaime ja Cersei Lannister (joten pigmenttiero suo mielenrauhaa). Tahdoin - ja leffa antaa syyn odottaa - pitkiä kohtauksia, joissa he analysoivat toistensa silmäkulmien nykäisyjä, mutta jos vähän kärjistetään, niin leffa lähinnä vahvistaa heidän panneen ja piitanneen. Nippelitieto vie.

Musiikki ei ole huonoa tai erikoista, mutta a cappella -versioni hiipivää traagisuutta korostavista ujelluksista menisi näin: "nyääh... Tint, tint... Nyääh..." Lajityyppi on oikeiden aikuisten trilleri, mutta jälleen sellainen perustuu muihin leffoihin: James Bondista jätetään pois toiminta, mutta muu on yhtä suurpiirteistä ihmissuhteiden toimintaperiaatteet ja roistojen motivaatiot mukaanlaskien. Taustatöiksi luokitellaan se, kun kirjoittaja googlettaa mitä tarkoittavat Twitteriä räplätessä opitut sanat Mergel ja spetsnaz.

Vähemmän ilkeästi: tasapaino toimisi, jos parisuhde kuplisi riittävästi tukeakseen kiehtovinta kysymystä eli sitä, voiko rakastettunsa tuntea. Terroristit olivat ääri-islamilaisia, ja muista 2000-luvun leffoista tutut harmaan sävyt ovat tavoitteiden tasolla, kun lausuntoihin ei pyritä. Jonathan Pryce näyttelee toista epäiltyä. Moni ei ole osuvammin hämmentynyt, loukkaantunut ja silti epäilyttävä, joten visionääri tekisi hänen kohtauksistaan puolet pidempiä. Laurence Fishburne näyttelee agenttien pomoa, koska samassa studiossa kuvattiin esimiesjännitystä viime kuussa ja Fishburne jäi asumaan. Hänellä on yhä se ilme, joka vihjaa hänen välittävän tunteettomuuden takana.

Joskus on selvää, että leffa on tylsä lyhyyden vuoksi. Jäin ristiriitaisiin tunnelmiin, koska pääosaparin pelkässä fotossa on sisältöä, mutta sitten sisäistin, etten muista paljoa, mikä ei fotoon mahtuisi. Jos siedät yleisluontoisia parannusehdotuksia, niin miten olisi koviin ammatteihin kuuluva musta huumori? Leffa vakuuttaa, että agentit ovat oikeaoppisesti ja sydänjuuria myöten järkyttyneitä, koska eihän mikään tässä maailmassa valmista agenttia päivään, jona hän kuulee terrori-iskusta televisiosta. "Väärä", epäelokuvamainen reaktio olisi syy pistää kuulusteltava selittämään jotakin itsestään.

Tekemällä tehtyjen dekkarien ystävä saattaa pitää tästä enemmän kuin alkuvuoden köpöisistä parisuhdejännäreistä Freshistä ja Deep Waterista, mutta väitän Deep Waterin parisuhdepihvin olevan mehukkain, kun aisankannattajaa epäillään murhasta.