Guillermo del Toron psykologinen jännäri Nightmare Alley on ehyt suoritus tietyllä tavalla. Täydellinen se ei ole. Yksi osuvimmista ideoista on omaperäisyyden puute. Sille myhäilin, että ensimmäinen tunti on teknisesti tarpeeton (juntille, joka ei piittaa teemoista).

Del Toro tapaa jäädä aistimastani potentiaalista. Uskon hänen rakastavan kaikkea yliluonnollista ja makaaberia, jonka hän herättää henkiin kuvallisesti, mutta sitten varsinainen satu ei ole yhtä terävä tai täyteläinen kuin vastaavissa klassikoissa, joita en listaa, koska näin ne 10-16-vuotiaana ja voit harrastaa nojatuolipsykologiaa jo sen tiedon pohjalta. Nightmare Alley kertoo "vain" huijareista. Tyyliä ja tunnelmaa piisaa, kun del Toro lypsää aiheesta kaiken niin kuin osaa. On rytmiongelmia, mutta "turha tunti" ei kuulu niihin, vaan olisin ottanut lisääkin ja leffa on jo pitkä, joten en kehtaa ulista. Ei ole isoja korjausehdotuksia. En toivonut liikaa. Ehyt suoritus on harvinainen nautinto.

Sivuutetaan ensimmäinen tunti: niin teki joku virallinen tiivistelmäkin. Olemme 1940-luvulla. Bradley Cooper näyttelee taitavaa mentalistia, joka päättelisi vaikka asiakkaan seksuaalisen historian kassien painosta. Sen uskoo, jos sitä uskoo Sherlock Holmesiinkin. Hän ei menetä kasvoja, vaikka Cate Blanchettin näyttelemä psykiatri hyökkää esitystä vastaan. He kiinnostuvat toisistaan. He ovat näennäisen avoimia kahden kesken, sillä kumpikin uskoo lukevansa toista omalla tyylillä. Pösöjen huijaus tulee puheeksi. He toteavat ymmärtävänsä toisensa kieroiksi, mutta rahaa on tarjolla ja sujuva yhteispeli sallisi molempien jatkaa vanhaakin juttuaan, joten: jäämme odottamaan miten klassinen huijaritarina etenee.

"Tarpeeton tunti" on "tarpeeton" tuolle tarinalle. Järkevämmin ilmaistuna alku vahvistaa, että pääasia on mentalistin matka ihmisenä. Alku ei selitä täysin häntä vaan uran alun. Tuulen riepottelema mysteerimies eksyi friikkisirkukseen, jossa erinäisten esiintyjien välillä on solidaarisuutta, vaikka toisia käytetään hyväksi. Mies on harhainen opportunisti, mutta on empatian alkeita ja tarvetta pitää joku roti. Oikeasti tarpeeton alku ei ole, mutta esim. edellisen lauseen sisältö tulisi selväksi ilman sitä (seurasin ajatusleikkiäni tarkkaan).

Friikkisirkus on kuin vanhan ajan internet. Yksi helppoheikki hourii tieteestä, vaikka kyse on tyhmien ihmisten halvasta huvittamisesta ja huijaamisesta. Puuttuva lenkki ja maailman pienin mies ovat paikalla, kuten nettiuutisten otsikoissa kaikki on äärimmäistä. Kun esim. "Hupitalon" demonikoriste on vakuuttava kuin del Toron aito demoni olisi, se herättää ymmärtämään mitä asiakkaat näkevät. Tavallaan friikkisirkus romantisoidaan, mutta kun epäkohdat alleviivataan, on mesta selkeä uhka ja mahdollisuus sielulle, kun wanna-be-Poskiparta himoitsee edeltäjän uraa, vaikka omiakin ideoita on. Myöhempi sisäsiisti vaihe korkeakontrastisilla lumisateilla olisi kuivempi kiiltokuva, ellei sekin tuntuisi nyt rakentuvan kusen ja paskan päälle. Sodankin del Toro mainitsee sivulauseissa (taas), joten sen tuntee, ettei hyvää kannata hukata, jos muru jostakin löytyy.

Ikäviä ihmisiä on kaikkialla. Mentalistin toimia mietimme siltä pohjalta, että hän yrittää välttää yhden luonnevirheen ja toisesta häntä varoitetaan. Käsittääkseni hänen tarinastaan on tehty hieman painavampi aiempiin versioihin nähden, joten siinä on yksi syy olla vaatimatta liikaa. Tiedät jo Blanchettin viekkaan hymyn, Willem Dafoe olisi ensimmäinen valintasi friikkisirkuksen tirehtööriksi ja Ron Perlman näytteli sirkuksen voimamiestä jo (10-16-vuotiaana katsomassani) Kadonneiden lasten kaupungissa, joten tukijoukkoja ei tarvitse selittää puhki. Cooper on sävykäs kysymys ilman huutomerkkiä ja sen kanssa.