Jalkapallo olisi maailman turhin urheilulaji, jos tuomarit arpoisivat tuloksen ja jos heillä olisi tapana murskata pesäpallomailalla polvet joukkueilta, jotka yrittävät uhmata arpaa (pelaamalla älykkäästi tiiminä, kunnioittamalla sääntöjä). Maailman turhin korttipeli on blackjack - vakuuttaa meille Hollywoodin höpönlöpöleffa 21. Blackjackia pelataan jakajaa vastaan. Ideana on pyytää niin monta korttia, että niiden summa on 21, tai vähemmän sen alle kuin jakajalla. Useimmille kyseessä on tuuripeli, joten vähemmällä vaivalla päästäisiin, jos joku heittäisi kolikkoa. Matematiikkanero voi tosin laskea kortteja ja tehdä pelistä taitolajin siinä määrin, että se menee rikki: supernörtti voittaa jo automaattisesti. On aivan laillista laskea kortteja, mutta ymmärrä että sen jos teet, turvallisuuspäällikkö Laurence Fishburne rikkoo naamasi - ilmeisesti sillä perusteella, että on tosi röyhkeää mennä todistelemaan ammatinharjoittajille, ettei heidän liikeideassaan ole järjen hiventä.

Matikkanörtti Ben (Jim Sturgess) on sen sortin taneli, että hänen ainoa lapsuuden haaveensa on tulla hyväksytyksi Harvardiin. Enemmän persoonallisuutta löytyy hänen GPS-robotin parissa askartelevilta punkerokavereiltaankin. Raakaa älykkyyttä, tuota viisauden perin kaukaista sukulaista pojalla on käytössään reippaasti, joten korkeakouluun pääsyssä ei ole muuta ongelmaa kuin se, miten tuhottomasti opiskelu voi Yhdysvalloissa maksaa. Selkärangaton opettajanketku (Kevin Spacey) pistää faktat merkille, ja yrittää kalastella lahjakasta poikaa blackjack-jengiinsä, koukkuna raha ja lierona tusinablondi (Kate Bosworth). Taneli ei suostu, mutta kun vähän on jaariteltu ja hän ei ole vieläkään suostunut, hän sitten suostuukin. Pari minuuttia myöhemmin heppu jo suunnittelee keräävänsä kokoon ihan vain sellaiset 300 000 dollaria opiskelua varten, minkä jälkeen hän lopettaa.

Maikan kortintuijottajat toimivat tiiminä, jossa Tunnustelijat etsivät lupaavia pelipöytiä ja Mestarit käyvät putsaamassa ne. Maikka opettaa penskoille niksit ja käärii puolet voitoista. Koska tässä täydellisessä rikoksessa ei teknisesti ottaen ole muuta arveluttavaa kuin opiskelijoiden hyväksikäyttö, tiimi on varustautunut väärillä henkkareilla ja pussillisella läheisiä loukkaavia valheita – sillä pitäähän jännärissä jotain jännääkin olla. 21:n voi luokitella myös draamaksi. Käytännössä kyseessä on viihteellisen jännärin kuluneella kaavalla toteutettu draama, jossa päähenkilön kehitys suoraselkäisestä hiirestä rokkaavaksi apinaksi tapahtuu ihan ohimennen kaiken mekastuksen taustalla, luultavasti jonkun kasinoista, strippareista ja lobotomiamusiikista koostuvan montaasin aikana.

Keskinkertainen, kertaalleen katsottava elokuva on kätketty jonnekin kehtolaulua tehokkaamman tuutilullaatin alle. Yli kaksi tuntia kestävä leffa pitkittää itseään paitsi rahakkaan elämän makuun päässeiden nuorten päämäärättömällä joraamisella, myös pienemmillä kohtauksilla, kuten kymmenen minuuttia sitten esiteltyjen ajatusten tai sääntöjen toistamisella. On turvallista sanoa, että 30-45 minuuttia olisi voinut jäädä leikkaajan pöydälle ilman, että juoni olisi kärsinyt vähääkään. Parasta antia ovat Spaceyn, Fishburnen ja punkeroiden hahmot, suoritukset ja kohtaukset, joita saa odottaa usein pitkäänkin, kun energiaa on ihan pakko käyttää sellaisten kliseiden alustamiseen, kuin että nörtti pääsee höyläämään koulun muovisimman näköistä horoa. "Tähti" Jim Sturgess on yhtä mitäänsanomaton puunaama niin richienä kuin fonzienakin.

Koko elokuvan voisi kiteyttää kolmeen sivulauseeseen, mutta jätetään nyt jotain paljastamatta, vaikka jokaisen piirteen elokuvasta ja loppuratkaisusta pystyy arvaamaan 10 minuutin sisään. 21:ssa on vahva, löyhästi tositapahtumiin perustuva konsepti, ja tarina kyetään päättämään iskevästi, joten studion näyttämää vihreää valoaa ei tarvitse ihmetellä: näistä lähtökohdista, näillä hahmoilla pitäisi syntyä viihdyttävä ja mielenkiintoinen leffa. Olipa kyseessä sitten Blondin Koston ohjaaja Robert Luketic tai joku tuottajista, joku ei osaa työtään, sillä 21 ei toimi kunnolla edes sellaisena laskelmoituna, pinnallisena musiikkivideoviihteenä, jollaisen on päätelty palauttavan taaloja kotiin.