Amorphis: Halo
Kaikki hyvä loppuu aikanaan, toteaa sanonta. Vaikkei sentään näin synkäksi tarvitse tällä kertaa heittäytyä, ei Amorphis onnistu uutuusalbumillaan sykähdyttämään totuttuun tapaansa.
Järjestyksessään 14. studioalbumi "Halo" on juuri sitä, mitä yhtyeeltä on totuttu odottamaan. Luottosanoittaja Pekka Kainulaisen tekstit kääritään edelleen musiikilliseen mattoon, josta löytyy tuttuun tapaan raskasta ruhjontaa, kaunista tunnelmointia sekä progeilevampaa otetta. Edelliseen levyyn verrattuna ilmaisu on jonkin verran suoraviivaisempaa, joka varmasti miellyttää "Queen of Time" -albumin turboahdetun soundimaailman äärellä ahdistuneita.
Amorphis on uransa aikana muuttunut hyvin öljytyksi koneeksi, joka paukuttaa erinomaisia keikkoja sekä sylkee sisuksistaan tasalaatuisen albumin säännöllisin väliajoin. Tälläkään kertaa lopputulos ei periaatteessa suurempaa nurinaa aiheuta, mutta aivan totutun terävästi yhtye ei asiaansa toimita. Siinä missä edellinen albumi oli kuin musiikillinen matka tuntemattomaan, haiskahtaa Halo lähinnä rutinoituneen musiikkiryhmän tuotokselta, josta uupuu suuren seikkailun tuntu. Lopputulos on teknisesti erinomainen ja kuulostaa monin paikoin erittäin hyvältä, mutta silti kokonaisuus turhauttaa. Kökköjä Kalevala- teemaisia vertauskuvia käyttämällä voikin todeta, että aiemmilla levyillään yhtye on jauhanut sammostaan kultaa, nyt kammesta pyörittämällä tulee lähinnä viljaa ja suolaa. Vaurautta sekin, mutta parempaakin on ollut tarjolla.
Halon ongelmat eivät ole valtavia, mutta albumimitassa ja yhtyeen viime vuosien diskografiaan peilatessa ne muuttuvat häiritseviksi. Ennalta-arvattavuuden ja rutiininomaisuuden voisi vielä painaa villaisella, mutta tämä yhdistettynä useampaankin heikkoon kappaleeseen alkaa merkittävästi vavisuttamaan sitä kivijalkaa, jonka päälle Amorphis levyjään rakentaa. Selkeimmin tämä alkaa tökkimään kiekon itseään toistavan rakenteen muodossa, sillä rungoltaan monet kappaleet ovat kuin toistensa kopioita. Parhaimpina hetkinä, kuten erinomaisissa vedoissa Northwards, The Moon tai nimikkokappaleessa Halo, tämä ei häiritse lainkaan, mutta kun samoilla eväillä ollaan liikenteessä selvästi laihemmilla täytteillä, alkavat ongelmat konkretisoitumaan. Esimerkiksi War tai vaikkapa Seven Roads Come Together eivät tarjoa mitään, mitä Amorphis ei olisi tehnyt paremmin jo tällä samalla levyllä. Onneksi seassa on erikoisempaakin ilmaisua kaavaa rikkomassa, sillä kiekon kaunis päätösbiisi My Name is Night on kaikessa herkkyydessään upea ilmestys.
Halo on hankala levy. Siinä ei toisaalta ole suurempaa vikaa, mutta tällä kertaa Amorphis ei onnistu luomaan illuusiota musiikkinsa täydellisyydestä. Vaikka kiekolla on paljon hyvää ja teknisesti se on erinomaisesti toteutettu, tuntuu yhtye pelaavan liiankin varman päälle. Monen muun bändin julkaisukatalogissa Halo voisi olla koko uran kruunaava albumi, mutta Amorphis-skaalalla se on "vain" vahva levy. Tästä syystä kiekko tuntuukin suuremmalta pettymykseltä, kuin mitä se sisältönsä puolesta ansaitsisi. Hopea ei riitä, kun on tottunut kultaan.
Järjestyksessään 14. studioalbumi "Halo" on juuri sitä, mitä yhtyeeltä on totuttu odottamaan. Luottosanoittaja Pekka Kainulaisen tekstit kääritään edelleen musiikilliseen mattoon, josta löytyy tuttuun tapaan raskasta ruhjontaa, kaunista tunnelmointia sekä progeilevampaa otetta. Edelliseen levyyn verrattuna ilmaisu on jonkin verran suoraviivaisempaa, joka varmasti miellyttää "Queen of Time" -albumin turboahdetun soundimaailman äärellä ahdistuneita.
Amorphis on uransa aikana muuttunut hyvin öljytyksi koneeksi, joka paukuttaa erinomaisia keikkoja sekä sylkee sisuksistaan tasalaatuisen albumin säännöllisin väliajoin. Tälläkään kertaa lopputulos ei periaatteessa suurempaa nurinaa aiheuta, mutta aivan totutun terävästi yhtye ei asiaansa toimita. Siinä missä edellinen albumi oli kuin musiikillinen matka tuntemattomaan, haiskahtaa Halo lähinnä rutinoituneen musiikkiryhmän tuotokselta, josta uupuu suuren seikkailun tuntu. Lopputulos on teknisesti erinomainen ja kuulostaa monin paikoin erittäin hyvältä, mutta silti kokonaisuus turhauttaa. Kökköjä Kalevala- teemaisia vertauskuvia käyttämällä voikin todeta, että aiemmilla levyillään yhtye on jauhanut sammostaan kultaa, nyt kammesta pyörittämällä tulee lähinnä viljaa ja suolaa. Vaurautta sekin, mutta parempaakin on ollut tarjolla.
Halon ongelmat eivät ole valtavia, mutta albumimitassa ja yhtyeen viime vuosien diskografiaan peilatessa ne muuttuvat häiritseviksi. Ennalta-arvattavuuden ja rutiininomaisuuden voisi vielä painaa villaisella, mutta tämä yhdistettynä useampaankin heikkoon kappaleeseen alkaa merkittävästi vavisuttamaan sitä kivijalkaa, jonka päälle Amorphis levyjään rakentaa. Selkeimmin tämä alkaa tökkimään kiekon itseään toistavan rakenteen muodossa, sillä rungoltaan monet kappaleet ovat kuin toistensa kopioita. Parhaimpina hetkinä, kuten erinomaisissa vedoissa Northwards, The Moon tai nimikkokappaleessa Halo, tämä ei häiritse lainkaan, mutta kun samoilla eväillä ollaan liikenteessä selvästi laihemmilla täytteillä, alkavat ongelmat konkretisoitumaan. Esimerkiksi War tai vaikkapa Seven Roads Come Together eivät tarjoa mitään, mitä Amorphis ei olisi tehnyt paremmin jo tällä samalla levyllä. Onneksi seassa on erikoisempaakin ilmaisua kaavaa rikkomassa, sillä kiekon kaunis päätösbiisi My Name is Night on kaikessa herkkyydessään upea ilmestys.
Halo on hankala levy. Siinä ei toisaalta ole suurempaa vikaa, mutta tällä kertaa Amorphis ei onnistu luomaan illuusiota musiikkinsa täydellisyydestä. Vaikka kiekolla on paljon hyvää ja teknisesti se on erinomaisesti toteutettu, tuntuu yhtye pelaavan liiankin varman päälle. Monen muun bändin julkaisukatalogissa Halo voisi olla koko uran kruunaava albumi, mutta Amorphis-skaalalla se on "vain" vahva levy. Tästä syystä kiekko tuntuukin suuremmalta pettymykseltä, kuin mitä se sisältönsä puolesta ansaitsisi. Hopea ei riitä, kun on tottunut kultaan.
Keskustelut (0 viestiä)
Kirjoita kommentti