Jengiytyneiden katunilkkien kannattaisi omaksua kuoroharrastus ihan omista lähtökohdistaan. Kun sitä lurauttaa viisun rasistisen ryöstön tai mummonpotkimisen aikana, ulkopuoliset tulevat ymmärtäneeksi yhteishengen, eikä kukaan uskalla aukoa vailla omaa taustakuoroa.

Yleisesti ottaen musikaali West Side Story on Romeon & Julian rönsyilevä modernisointi ja nuoteiltaan laadukas, vaikka kuvailen täysosumaksi vain "America"-laulua, jossa ironia ja energia ovat huipussaan. Puertoricolaiset viihtyvät suhteellisen hyvin New Yorkissa huolimatta rasismista, kuten heitä vastustavasta vaaleamman ruskeasta (valkoisesta) jengistä. "Romeo ja Julia" yrittävät pysyä sivussa reviirisodasta, mutta: ilmeisiä asioita.

Steven Spielbergin West Side Story -kierrätys on monella tapaa laadukas, arviolta noin 3. viimeinen naula koko elokuva-alan arkkuun. Leffa on tarpeeton. Leffa on floppi. Oscar-gaala on korruptoitunut sielultaan myönnettyään 7 ehdokkuutta tälle, vaikka tuoreempi, luovempi ja niinikään latino- ja kaupunkiteemainen In the Heights jäi ilman.

Noin 10 vuoden tauon jälkeen muistin 60-luvun klassikosta lähinnä pääpiirteet, joten uutuus oli paikoin silkkaa déjà vu'ta: olenko jo nähnyt täsmälleen tämän? Vertailu selvensi, miksi tuttuus ei tuntunut turvalliselta. Spielberg tähtää näennäisrealismiin, mikä alleviivaa tarinan typeryyden, kun taas klassikko pehmentää materiaalin saduksi mm. vahvemmilla väreillä ja komiikalla. Tarinat ihmisryhmien vihanpidosta voivat olla spesifistisiä tai ajattomia, mutta Spielberg rysäyttää kankeasti siihen keskelle. 60-luvun West Side Story kertoi omasta ajastaan kärkevästi. 60 vuotta myöhemmin Spielberg koettaa terävöittää historiallisia faktoja, tyyliin: roomalaisilla oli brittiaksentti ja kivikaudella oli dinosauruksia.

Päähenkilöt rakastuvat ensisilmäyksellä ja simppelisti karjamarkkinoilla (tansseissa). Ottaen huomioon ettei romanssia tukevassa musiikissa tai varsinaisesti näyttelijöissäkään ole vikaa, parin kemia menee miinuksen puolelle: he rakastuvat vain koska niin sanotaan. Shakespearen Romeo on 16 ja Julia 13, ja alaikäisiä tapaavat olla tähän tyyliin lempivät Disney-hahmotkin, joten "suhteellisen uskottava 27-vuotias" samoissa puuhissa vaikuttaa uskottavasti hieman vajaalta. Satumaisella tunteellisuudella vauvarasvan korvaa helposti, mutta sinänsä en muista pillittäneeni 60-luvunkaan romanssille. Ehkä en osaa projisoida itseäni lähellekään katunilkkejä.

Laulut viihdyttävät, vaikka alitajunta kysyi, miksen katso klassikkoa: laulut ovat yli puolet musikaalien arvosta, joten onnistumiset ovat aidosti ajattomia ja uudet versiot ajatusvirheitä. Mitä laajempi sakki ruudulla tanssii, sitä kiistattomammin Spielberg hommansa osaa, mutta pääasiallinen huomio on se, että pitäisi katsoa enemmän vastaavia vanhoja elokuvia, jotka ovat niin hyviä kuin ne voivat olla. 2000-luvun jippoja ehkä vaaditaan mm. komeissa kamera-ajoissa, mutta jos teknologiapäivitys on pääasia 2022, vaadin (taas) korkean kuvataajuuden 3D:tä tai ehkä jopa uutta. 60-luvulla tuskin pohdittiin, olisiko täsmälleen saman leffan tehnyt 30 vuotta sitten.

Toisinaan heräsin arvostamaan kohtausta sen omilla rajatuilla ehdoilla vaikkapa jos lausahdus rasismista tuntui vilpittömältä. Jos leffa edes vaivautuisi tuomaan tapahtumat nykypäivään, ehkä se palvelisi, mutta leffa unohtuu päivässä kuin algoritmin fotorealistinen tulkinta satoja vuosia vanhasta maalauksesta.