Käsinpiirretty peli Cuphead (2017) ja absurdi piirrosmusikaalisarja Centaurworld (2021) ovat täsmälleen sitä, mitä tahdoin jo 20-25 vuotta sitten. Ne olisivat olleet luontevia seuraavia askeleita, mutta moni ei yrittänyt ottaa niitä, koska kolmiulotteinen lego-oksennus nousi suosituksi. Cuphead on Mona Lisa ja 95% PlayStation- ja Nintendo 64 -peleistä ovat teknologiademoja. Tv-sarjaversion ei silti tarvitse haastaa Centaurworldia tai muuttaa vettä viiniksi palvellakseen.

Veljekset Cuphead ja Mugman ovat Mikki Hiireltä näyttäviä mukipäitä ja rasavillejä veitikoita, jotka keräsivät pelissä sieluja paholaiselle. Peli on aikuisten kamaa vain vaikeustasoltaan ja kulttuuriarvoltaan, mutta Paavo Pesusienen faneja kosiskelevassa sarjassa on osuvampaa, että muikisteleva piru vaanii sieluja kuin Sepe possuja. Alitajunta väittää sarjaa esiosaksi, vaikkei se olisi virallista. Veljekset ja piru törttöilevät 10 minuutin juonissa, ja tavallaan peli alkaa, kun piru onnistuu.

Pelissä ei ole lähikuvia tai kummoista dialogia ja sen maailma on mielivaltainen yhdistelmä viittauksia piirrosklassikoihin, mutta samalla miljöö on niin pikkutarkka, että peli vaikuttaa perustuvan tällaiseen sarjaan. Sarja on siis takaisinmallinnettu. Nyrkkeilevien sammakoiden kasinolaiva on "selvästi samassa paikassa" kuin pelissä ja sarja terävöittää sitä, että ne ovat kuin Las Vegasiin päätyneitä kehäraakkeja. Peli alkaa taistelulla jättivihanneksia vastaan, joten sarja selventää niiden yrittävän imeä puutarhan kuiviin. Jos sarja olisi tehty ensin, peliversion taustalla näkyisivät vihannesbileet, mutta muuten homma täsmää. (Tai jos sarjaa ajattelee esiosana, pelissä monet vanhat haavat avautuvat.)

Onko sarja niin hyvä, että 5 tähden lisenssipeli olisi tehty? No mieti sitä. Olen liian turhautunut Pesusieneen muistaakseni alkuperäisen ajatuksen hänestä, mutta Cuphead Show'n perustaso tuntuu energisemmältä. Satavuotiaita tekniikoita mukaillen hahmot joustavat kuin haitari virnistellessään, vääntyessään ja aivojen korvikkeet ulos läikyttäessään, mutta animaattorit säilyttävät sisäisen logiikan, joten hahmot ovat elossa jalommalla tavalla kuin digitaalista muovia henkiin manattaessa.

10 minuutin pätkät saavat kokeilla mitä vain. Kauaa siitä ei ole, kun näin viimeksi paon kummitustalosta ja psykovauvan, ja The Boys: Diabolical mainostaa jo jälkimmäistä kliseetä, joten 120 minuutin istunto löi tyhjääkin. Kunnioitan sitä, ettei sarjalla ole kiire toistaa jokaista eeppistä luuppia, mutta pieni epäkohta kumpuaa siitä, että peli koostuu pomotaisteluista eli huipennuksista. Sarja olisi kiistattomammin Cuphead, jos vaikka kerran tunnissa nähtäisiin muutaman minuutin skenaario, jossa hirviö vaatii puoli ruutua ja alleviivatusti kaiken huomion.

Kenties tärkein jakso sijoittuu poikien kotiin ja somaa on sekin. Vitsi on simppeli: huoltaja luulee, että pojat aikovat lopettaa hänet kuin sairaan koiran. Vitsissä on suhteellista särmää. Huoltaja on aidosti huolissaan eli aidosti hölmö, koska hahmot välittävät toisistaan. Näillä fiiliksillä ei Centaurworldia lähestytä, mutta Paavo puree pakokaasua.

On alustavaa jatkuvuutta ja sen uskoo, että homma vasta alkoi. Tuleva pelattava hahmo "neiti Malja" steppaa esiin yli- tai juuri-sopivan-innokkaasti vasta lopussa, ja esimerkiksi ikoninen King Kongin kokoinen merenneito Cala Maria vilahtaa vain introssa. Cala Maria... Sen tiedät, olen viaton: hyveistäni minut tunnetaan. Cala Maria! Sen tiedät, rahvas tavaton, ei hyveitäni saata koskettaa. Nyt kerro, Maria, miksi silmät neitosen, polttaa sieluani katseellaan. Se liikaa, on piinaa, kun leiskuu liekit sulojen; ne roihun sisälleni nostattaa! Anyways.