Kuvasuhde on neliö ja kaikki on suorassa paitsi Owen Wilsonin nenä, kun Wes Anderson toistaa itseään kaaoottisesti kuin Andersonia opiskellut algoritmi. Selittelyä piisaa ja osa tulee ranskaksi tekstityksen kikkaillessa, joten leffa pitäisi katsoa kahdesti. Toisaalta tuttu nukkekotimaisuus on sitä somempaa, mitä pidemmän tauon Andersonista on pitänyt, ja episodirakenteesta johtuen jo 1. kierros tuntui tuplanäytökseltä.

The French Dispatch on fiktiivisen ranskalaisen kylän sanomalehti. Se lopetetaan päätoimittaja Bill Murrayn kuoltua, vaikka leffa on virallisesti rakkauskirje yhä porskuttavalle The New Yorker -lehdelle. Leffa käy läpi päätösnumeron aiheet. Toimittaja Wilsonin osuus on lyhyt tunnelmapala. Tilda Swinton raportoi hullusta taiteilijasta toimien kertojana. Sitten toimittajat sotkeutuvat osaksi juttujaan, ja kehyskertomuksella on kehyskertomus, jolla on kehyskertomus (Inception-tyyliin...!), joten perimmäinen pointti jää mystiseksi.

Murray hokee toimittajille, että yrittäkää saada tyylinne näyttämään tarkoituksellisilta. No, sehän on apuajatus. Pikkutarkkuus ei vahvista, että kaikki on perusteltua, vaan se on tapa maalata tunnelmia, joista katsoja voi löytää omaa. Olen jo verrannut Andersonin stop-motionia taksidermiaan, joten kun nukkemestari pisti näyttelijät seisomaan patsaina komeissa asetelmissa, "löysin omaa", kun vertasin häntä Norman Batesiin.

Impressionismi on selkeästi aihe mainiossa taideosiossa. Maalari Benicio del Toro istuu vankilassa irrotettuaan päitä "itsepuolustukseksi". Tuima vartija Léa Seydoux on hänen muusansa ja pyttyä saanut taidekauppias Adrien Brody huomaa hänen neuroutensa. Onko töhertäminen keino riisua emäntä ja onko kauppiaalla mielessä taidealan nykytilan määrittelevä markkinoiden manipulointi? Jep, mutta on myös sojottavan pikkurillin vaativia tasoja, eli esimerkiksi Brody kyllä pitää taiteesta.

Frances McDormand seuraa opiskelijoiden vallankumousta ja tulee sekaantuneeksi siihen ja nuoreen kapinalliseen Timothée Chalametiin. Jos huvitut McDormandin lepäävästä ilmeestä, puitteet eivät sitä pilaa. Julkkisten lakonisuus on ohjaajan leipälaji, mutta heidän määrästään tulee ongelma, kun leffa poukkoilee. Sitä yrittää löytää kiintopisteen: kuka on huomionarvoinen? Ei välttämättä 10 sekuntia saava top-10-suosikkinäyttelijäsi. Eikä toinenkaan, tai kolmas. He-Man-linnassani on parhaillaan kolme kiinalaista halpakopiota Helinä-keijusta, koska yritin löytää meemissä näkemäni figuurin, jonka takapuolessa on iso reikä muttei alushousumaaleja. Jos harrastaisin figuurien valokuvausta, Helinät olisi tarkoitus poistaa häiritsemästä näppärää asetelmaa, vaikka ne ovat käytettävissä ja niillä on arvoa omassa asiayhteydessään.

Ruokatoimittaja Jeffrey Wright muistelee tv-haastattelussa sekä historiaansa tuplamuukalaisena että kidnappausta, jonka kulkuun ruoka jopa liittyi. Osio on niin sekava, että oletan sen olevan tarkoituksellista, vaikken ole kuullut "jäykkis hourailee" -journalismista; hatunnoston gonzo-journalismille saattaisin tunnistaa. Pitkin leffaa pinnallista nautintoa irtoaa mm. siitä, kun teatterimaisen jäykkyyden rikkoo purskahtava elokuvamainen energia. Kidnappauksen huipennus on toteutettu animaationa, mikä haisee ensisijaisesti rahojen loppumiselta. Kaiken voi selittää, mutta haluatko? Nautin siitä, kun löydän Andersonin autistisuuden takaa tunteita, mutta tällä kertaa epäonnistuin.