Apokalyptinen robottisatiiri on pirteä, värikäs ja kiimainen, tai ehkä vain ranskalainen. Oudon fransuilun sanakirjaesimerkki Jean-Pierre Jeunet kävi epätoivoiseksi, kun rahoitusta ei löytynyt vuosiin, ja hänen viimeiseksi oljenkorrekseen kuvailema Netflix on oikea mesta laahaavalle mutta persoonalliselle pläjäykselle, joka olisi tienannut lippuluukuilla 47 frangia (euroaikaan). Voi juku, jos katsot aivo-Pierren vahingossa ja sattumalta tykkäät.

Olemme lähiössä 2045 ja retroilevan ja kultturellin tädin lukaalissa. Muualla emme käy ja koko leffa on sukua retroscifille (Jetsonien tyyppiselle muoviselle idealismille), joten tädin harrastusten merkitys on hämärä, mutta ilmeisesti hänen robottinsa ovat vanhaa mallia. Robotit tietävät tätiä paremmin, että setä vain mielistelee hameen alle päästäkseen. Se taukoaa toviksi, kun kriisi alkaa ja taloon jumiutuvat myös tädin ex uusine hoitoineen, naapuri tilttailevine seksirobotteineen ja asianomaisten teinit.

Kaikki vallankumousta yrittävät sotilasrobotit näyttävät RoboCopin kihtisesti virnistelevältä ja 100% ranskalaiselta isoisältä. Ne nöyryyttävät ihmisiä tv:ssä, mutta uneliaassa lähiössä tilanne ei oikein avaudu. Tyypit tahtovat ulos. Lukituksesta vastaavat tädin robotit, jotka tarkoittavat hyvää: on ylipirteä androidi, pulska lelu, WALL-E:n tyylinen pölynimuri ja Einsteinin pään ja hämähäkin risteytys. Luottamusta tavoitellessaan robotit yrittävät kehittyä inhimillisemmiksi, eli kiimaisiksi vitsailijoiksi. Toiseuden tuntu palvelee, vaikka joskus leffa tuntuu kertovan tontuista ja haltioista. Suomennos hukannee osan dialogin logiikasta, mikä tapaa olla ominaisuus ainakin animen aikana.

Hölmö tulevaisuudenvisio on pikkutarkka, joten tönö ei käy tylsäksi, vaikka sitä ehtii ihmetellä, meneekö tarina minnekään. Onko vitsi passiivisuus, jos tyypit aktiivisesti pyrkivät ulos jatkaakseen passiivisuutta? Eronnut pari herättää tiettyjä odotuksia, mutta mietin vasta tätä kirjoittaessani mm. sitä, tekikö parin tytär jotakin, minkä vuoksi hän on tytär, eikä esim. postinkantaja.

Lyhyesti ilmaistuna leffa on farssi häkkiä kolistelevista apinoista. Leffa viittaa koronaan, joten ulos ilman suunnitelmaa tahtovat apinat ovat satiiria. Vertaan tädin robotteja vaikka aatelisten palvelijoihin, jotka säilyvät uskollisina talonpoikien kapinoidessa, niin vaikutan pohtineeni enemmänkin. Uskon ihmisten elävän autopilotilla ja Pinokkion olevan aito poika kun niin sanotaan, tai vaikkei sanottaisi.

Leffan saattaa tunnistaa Jeunetin työksi ilman ennakkotietoa. Hän on Tim Burtonin tyyppinen kehystäjä ja kuvataiteilija eli sielu näkyy tavoitteen vaihtuessa. Silloinkin kun Jeunet on intiimimpi kuin useimmat (Amélie), hän säilyttää ironisen etäisyyden vaikka kertojan äänen keinoin. Saatoin hyväksyä ufoilevan farssin "intiimiongelmat" jo trailerin perusteella.

Jekkuilu ja näpertely on sujuvaa, mutten usko sen riittävän useimmille, kun ylipitkän sotkun koukku ei ole ilmeinen. "Robottimaailmanloppu" kolkuttaa ovelle viimeisen näytöksen aikana, mutta noin muuten tarjolla ei ole niinkään tarinaa kuin tilaisuuksia (rennosti hihittää tai) kokeilla, jääkö ilmeinen tulkinta riippumaan yksityiskohtaan tyydyttävästi.