The Matrix -trilogian luoja Thomas Anderson käy terapiassa ja napsii sinisiä pillereitä. Pelialan messiaana pidetty mies yrittää uutta, mutta Matrix-lisenssin omistava Warner Bros. pakottaa työstämään neljättä osaa. Se ei tee gutaa, sillä alkuperäiset pelit perustuvat Andersonin hallusinaatioihin. Hö?

Olin hetken hämmentynyt ironisesta asenteesta, sillä Wachowskin sisarukset rynivät flopista toiseen ja yleensä lypsylehmä saa lempeä vähemmälläkin. Sitten muistin aidot Matrix-pelit. Enter the Matrix oli leffoja täydentävää multimediaa. Ruikuttavat fanit tahtoivat pelata Neolla, joten The Path of Neo toisti leffojen tarinan yhdellä erolla: Wachowskit kirjoittivat uuden lopun. Se oli järkyttävän huono vitsi, jos otit trilogian vakavasti. Vuosi oli 2005 ja Wachowskit olivat jo saaneet tarpeekseen.

Matrix ei kiinnosta Lillyä. Resurrectionsista vastaa Lana, jolle hahmojen henkiinherätys symboloi vanhempien muistelua. Se ei tule ilmi leffasta - mutta vähintään kolmea muutakin suuntaa yritetään. Sanoin samaa uudesta Candymanista, mutta sen suuntaa sai arvailla ja Resurrections käy ideoita läpi melkeinpä vuorotellen. Jos virnuilu kyllästyttää, ei hätää: muut mahdollisuudet ehkä ilahduttavat ennen lässähtämistään.

Resurrections on moderni jatko-osa, joka kierrättää kuin uusi versio. Leffa on myös parodiaa kaavasta, muttei puhtaasti. Thomas saa jälleen tietää olevansa scifijeesus Neo. Juuri kun veikkaat, että leffa edustaa vastaavaa rappiota kuin The Force Awakens, leffa inttää, ettei saavutuksia ole kumottu. Osat 2-3 kielsivät demonisoimasta kokonaista kansaa, ja tekoälyolennot ovat yhä yksilöitä. Ei veikkaus silti kauaksi mennyt, sillä filosofian kukonaskeleet jäävät visuaalisten uudistusten varjoon. Ainakin fanin naamalle sylkemisessä on taukoja.

On taas mutkikasta selittelyä ja ihmisyyden ja vapaan tahdon kyseenalaistavia ovelia repliikkejä, joten Matrix-psykoosiin voi koettaa palata. Osat 2-3 avautuvat aikaisintaan kolmannella katselulla, joten ehkä sekin on ominaisuus, jos nelosen itsetietoisuus ja itseinho hämäävät? Juu ja ei. Leffalla oli huomioni, muttei sydäntäni. Trilogian jämäkkä selkäranka oli se, että Matrix on tuhottava, vaikkei se ollut loppuratkaisu. Vaikka vastaavat elementit ovat läsnä, kyse on joutavammasta nysväämisestä ja eniten on tarkoitus välittää Neon ja Trinityn potentiaalisista eläkepäivistä. He kuolivat tehdessään itseään suurempia asioita. Ei moinen romanssi jatkamalla parane. On sisältöä ja käänteitä, mutta ytimeltään leffa on tarpeeton epilogi.

Wachowskit ovat taantuneet toimintaohjaajina Speed Racerin jälkeen. Se on mielipide, mutta se ei ole, että he tähtäsivät sarjakuvien ja piirrettyjen selkeyteen ennen kaaoottisempaa vaihetta. Resurrectionsin iso finaali rytisee, mutta jännitteet uupuvat, kun säännöt on keksimällä keksitty, eikä Neo kehity dynaamisesti, vaan satunnaisella rytmillä muistaa. Aina onneton arkistomateriaali luo erityisen laiskan vaikutelman, kun välähdyksiä leffoista väitetään tarinansisäisen pelin kuvastoksi: ne olisi pitänyt toteuttaa nykypäivän pelimoottorilla. Vaihtuneet näyttelijät ja vastaavat epäkohdat selitetään melko osuvasti, mutta Hugo Weavingiä ei voi korvata Resident Evilin Weskerillä (tiedän ettei näyttelijä ole sama).

Arvosanan arpomisessa ei ole itua. Tahtoisin elää maailmassa, jossa yritteliäs ja kiehtova virhelaskelmointi ansaitsee "valitettavat kaksi tähteä", mutta melkein harkitsin nelosta, koska onhan tämä heittämällä huomionarvoisempi teos kuin joku Dyyni. Joka sai saman kolmosen.