Murderville on enemmän kuin sketsi- tai visailushow, mutta vähemmän kuin tarina tai roolipeli. Puolen tunnin jaksoissa spedeillään ja ratkaistaan murha. Kolme epäiltyä esitellään aina vuorotellen. Totuutta tivataan poliisikokelasta näyttelevältä julkkisvieraalta, joka ei saanut käsikirjoitusta. Nykyään monet kiitellyimmistäkin elokuvista ovat vähemmän kuin tarinoita järjestellessään kliseitä, joten ei ole ihme, että Murderville ja Jackass Forever on palkittu vastaavilla arvosanoilla luovuuden pilkahtaessa. Enemmän voi aina pyytää: tekijöiden mukaan vakiotiimi joutuu improvisoimaan, jos vieras innostuu, mutta tiukka kaava sallii sen vain teknisessä mielessä.

Will Arnett on poliisietsivä Terry Seattle, joka punkkaa toimistolla murhatun partnerinsa pölyyntyvän pöydän varjossa. Päällikkö on hänen rouvansa, mutta traumatisoiva tapaus on vienyt heidät eron partaalle. Taustatarina jatkuu kuuden jakson setissä, ja se on hupaisaa kerran tai kaksi, kun vakionaamoilla on omat jutut ja itseään kenties tähdeksi luuleva vieras tönäistään sekaan.

On tilaa pohtia elämän tarkoitusta kuten Jackassin aikana. Vieraat reagoivat erilailla, ja vaikka Annie Murphy vetää pohjat 4. jaksossa mököttämällä kädet ristissä kuin nojatuolipsykologin malliesimerkki vaivaantuneisuudesta, olin kiinnostunut. Vika ei ole vain Murphyn, sillä karismaa on se, kun saat muut rentoutumaan, ja Arnett pudottaa pallon kertaalleen. Yleensä viiksivallu myötäilee suhdetta, joka alkaa luontevasti kehittyä, mutta Murphy-jaksossa hän on ensin neutraali ja sitten kiusanhenki ilman perusteluja. En olisi huomannut, jos Murphy olisi vaihdettu toiseen näyttelijään lopussa.

Luokan pelle Conan O'Brien tahtoo miellyttää tavalla, jota odotetaan, joten toki hän chiliäkin syö. Urheilija Marshawn Lynch lähtee roolipelaamaan, mikä huomioidaan, ja sitten into kääntyy symboloimaan sitä, että Lynch & Arnett ovat leffamainen kyttäpari. Ihana narisija Kumail Nanjiani on itsevarma koomikko, mutta sisäisen maailman laajuuden näkee, kun hän hihittelee omana itsenään odottaessaan tilaisuuksia. Sharon Stone tavallaan tuumaa, että häntä ei nöyryytetä, mutta sekin tukee komediaa ja kärkevä jakso houkuttelee esiin tasoja.

Tohtori Ken "Uffaffaa" Jeongilla ei ole karismaa viihdealalle, ja näen sieluni silmin, kuinka hän höhöttää pikkuasioille kuin turisti muutakin fiktiota tehdessään. Tänään vääriä reaktioita ei ole, kuten terapiassa ei ole vääriä tunteita. Äkkiä ajateltuna ottaisin sarjaan kenet vain paitsi jonkun "improvisoinnin asiantuntijan", eli koomikon, joka posottaa 5-10 minuuttia normaalissakin nykykomediassa.

En pidä muiden logiikan ihmettelystä jos vastaus on kiinteä eikä tulkinnanvarainen (tyyliin sanaristikko), joten en arvaillut murhaajia. On tarkoitus arvailla. Hyväksyn konseptin ilman muttia, vaikka vainuan roolipelimäisemmän version, jossa vieras päättää mitä tehdä vaikkapa kartanomysteerissä. Nykyformaattia on tilaa terävöittää lisäämällä hetkiä, joissa vieras yllätetään siten, että hänen on pakko keksiä jotakin nopeasti. Yksi vakiotemppu on laittaa vieras seuraamaan korvanappiin supattavan pääetsivän neuvoja. Yleensä vieras johdatetaan lupaavaan umpikujaan, mutta tilanne katkaistaan. On hankala sanoa, miten kärkeviä stuntit voivat olla ilman sopimista, mutta chilijuttu tuntui pelittävän, joten se jätti nälkäiseksi.

Stonen jakso on hauskempi kuin Murphyn, mutta hömelön sedän parisuhdekriisi ei rimmaa kummankaan naisvieraan kanssa. Arnett lopettaa Murphyn ahdistelun, kun edes epämukava kemia ei toimi, mutta kypsemmän Stonen hän yrittää iskeä. Vuonna 2022 järkevintä olisi, jos kyttä sanoisi jokaiselle vieraalle saman asian tyyliin "meidän ei sitten parane rakastua" ja pallo jäisi vieraalle tai roskiin.

Niin tai näin: tunnelmassa on jopa jotakin sielua huoltavaa (************lle kriitikolle), kun homman ei varsinaisesti ole tarkoituskaan toimia. Sääli että HarmonQuest päättyi.