90-luvun nuoret tietävät, että jos lausut peilin edessä viisi kertaa "come on, Barbie, let's go party", on pakko kuunnella myös "Candyman".

Leffa on jatkoa samannimiselle kauhuklassikolle, jossa tutkittiin urbaaneja legendoja. 1800-luvulla lynkattu afroamerikkalainen taiteilija oli muuttunut koukkukätiseksi ja mehiläisten ympäröimäksi aaveeksi. Leffa jätti ilkeämmän tunteen nuorukaisen selkäpiihin kuin puukkohipat. Ainakin tältä pohjalta katsottuna uutuus on pähkinä: mielelläni pohdin, mitä noin kolmea eri polkua lyhyessä ajassa kokeileva leffa uskoo saavuttavansa.

Yahya Abdul-Mateen II näyttelee vaimon rahoilla elävää taidemaalaria, joka ei ole tehnyt vuosiin muuta kuin ansainnut ylläpidon vatsalihasliikkeillä. Hän inspiroituu urbaaneista legendoista. Ne herättävät tunteen, että alkuperäisestä leffasta pitäisi muistaa enemmän, vaikka ja koska ne eivät ole suoraa kertausta.

Karuista aiheista tunnetun maalarin visioista tulee yhä painajaismaisempia. Ura takkuilee, mutta useampi tyyppi inspiroituu hokemaan Candymanin nimeä peilin edessä ja viiltely alkaa. Ei vanha muista, kuinka kauhu parhaimmillaan toimii, mutta jos jokin tässä ruokki uskoa alkuperäisiin kauhunväreisiin, niin vihjailu, eli maalaukset ja karismaattisesti lausutut tarinat. Tyyliä liike-energiassa on, kuten taideteemakin edellyttää. Ei ole ihme, että Marvel ehti värvätä tuntemattoman ohjaajan Nia DaCostan, mutta jos se meni ohi, miksi Captain Marvel nostettiin Marvelin ykköstykiksi, älä odota asian selkeytyvän jatko-osassa.

Taidetta ja tarinoita kommentoidaan yleisemminkin. Maalarin työt ovat inspiroituneet menneestä kuten leffa itse. Onko tämä metafiktiota? Voisiko tämä olla jotakin Uuden painajaisen tapaista (siinä Freddy Krueger jahtasi leffojensa tekijöitä)? Vastaus useimpiin kysymyksiin on "nyäh, no jaa".

Kuten traileri paljastaa, päähenkilö alkaa kokea fyysisiä oireita. Ne alkavat mehiläisen pistosta. Mehiläisillä Candymania kidutettiin hänen eläessään. Sitä luulisi, että koossa ovat selvät raamit teorioille, joita voi alkaa pyörittelemään – paitsi etteivät mehiläiset kuulu tarinoihin, joista päähenkilö alussa kuulee. Nyäh.

Tuottaja Jordan Peelen nimi ennakoi, että yhteiskunnallista sanomaa korostetaan. Get Out ja Us pyrkivät moderniin sellaiseen. Teema mustien kohtelusta on terävä varjoanimaatioissa, joilla mainoskampanja alkoi: on painostavan surumielistä, kun väkijoukko aina kipittää lynkkaamaan. Animaatiot (niitä nähdään lisää lopputekstien aikana) myyvät tunteen, että vääryydet jättävät jälkeen jotakin aavemaista. Muutamat haetut asiat sanotaan suoraan, mutta se ei ole symbolista satulogiikkaa selkeimmillään, kun kuka tahansa teoista ja ihonväristä riippumatta voi päästä hengestään puhuessaan peilin edessä.

Ihmisoikeusrikkomus nimeltä Texas Chainsaw 3D teki viattomia sahaavasta kannibaalista sankarin, joten myöhäisiä jatko-osia ohjailevat fanit eivät saa terveen papereita automaattisesti. Moraalin kyllä järkeilee kuntoon samalla, kun sitä yrittää miettiä miksi leffa mm. pistää hahmon puhumaan jatko-osasta, tai jättää pois jokaisesta tällaisesta löytyvän juonen kyttien tutkimuksista, vaikka kytät kytkeytyvät lynkkausteemaan moniulotteisemmin kuin muihin hirviöjahteihin. Osa ihmettelemästäni parani ihmettelyllä. Kaikkia pähkäily ei viihdytä.