Ruotsalainen Linnéa lähtee pornotähdeksi Los Angelesiin. Ei ole mainostettua traumaa tai rahapulaa, eikä fantasioita klassisesta Hollywoodista. Linnéa - nyt Bella Cherry - väittää olevansa kova munahaukka, mutta todisteiden valossa hän on lähinnä ekshibitionisti, joka kodin harmaudessa fiksoitui ideaansa. "Nautinto" on selkeintä, kun hän simppelisti nauraa vapaa-ajalla, mutta naiivisti ja päättäväisesti hän tähtää alan huipulle, joten ehkä hän jotain edistyksestä saa.

Puolet leffasta on yleispätevää todellisuudentajun huoltamista. Porno on työtä. Vaatteiden alla on reikiä ja ulokkeita. Tosielämässä kaikki on mahdollista, kun on Ron Jeremyn kaltaisia pornokarjuja, jotka ovat valtavirtaistuneet ja sitten jääneet kiinni rikoksista, mutta yleisempi kuvaus alasta pärjää vähemmällä. On tilaa ajatella mitä haluttaa mm. nuoria tyttöjä panevista vanhoista läskeistä, vaikka teknisessä mielessä useimmat konkarit esitetään kohteliaina. Jokaiselta alalta löytyy empatiaa, mutta senkin leffa huomioi, että kohteliaisuus voi sulaa, jos sillä ei saa haluamaansa. Ehkä takkuisesta duunista saa turhautua? Ehkä, mutta jokin on pielessä silloinkin, jos karskit pölynimurikauppiaat kiertelevät yhdessä painostamassa rouvia imemään edes kokeeksi.

Ongelmia seuraa, kun Linnéa yrittää erottua joukosta rajummalla kamalla. Idea on kaksipiippuinen, vaikkei se ole ilmeistä. Eksyminen mukavuusalueelta on toteutettu dramaattisesti ja uskottavasti. Linnéan päätökset eivät ole "virallisesti oikeita", joten se ei ole epäkohta, että hän tavoittelee valtavirran suosiota alakulttuurin videoilla, enkä toisaalta halua tehdä kiinteitä väitteitä valtavirran mieltymyksistä hämmennyttyäni mm. isäpuolten ja My Little Ponyn suosiosta.

Väkivaltaporno on siinä mielessä valitettava sivuraide, että leffat käsittelevät aina mieluummin selvää väkivaltaa kuin seksuaalisuutta. Kaikkea pornoa ja jopa seksiä on väitetty jonkinlaiseksi väkivallaksi jonkun toimesta. Ihan jo perusanaalia (jolle Linnéa sanoo aluksi ei) olisi luontevampi ajatella siltä kantilta, jos leffa ei kävisi leffojen "mukavuusalueella". Vähemmän olisi enemmän, tai sivuraide ansaitsisi koko leffan. Väkivaltaakin sivunneessa Nymphomaniacissa (katso ohjaajan versio) enemmän oli enemmän kiitos päähenkilön terävän näkökulman.

Draamaa on kärjistettävä, kun läpileikkaus alasta on nähty. Normaali kerronta ei nouse teemojen monimerkityksellisyyden eli omien aivopierujesi tasolle. Hutiloidut konfliktit ja nopea, pakotettu ja siksi kliseisen oloinen hahmonkehitys istuisi paremmin Showgirlsin kaltaiseen tyyliteltyyn satiiriin. Linnéan myöhäiset vaiheet ymmärtää paremmin kuin ne tuntee.

On piimää ja jöpötystä, muttei itsetarkoituksellista pornoa verrattuna esim. "normaaleja teinejä" seuraavaan Euphoriaan, eli kuvasto ei pyri stimuloimaan. Ennen kätevyyttä leffa tuntuu varsin aidolta, ja "aidolla" viittaan "absurdiin", sillä sitä elämä on. Jos ehkäisy saataisiin kuntoon keinolla, joka jättää vahinkolaukaukset historiaan, mitenköhän kauan kestäisi, että evoluutio lakkaa suosimasta sinne tänne roiskivia hormonihyrriä, joilla ei käy enää edes mielessä, mitä he ovat käytännössä tekemässä? Miltä ihmiskunta näyttäisi?

Pääosanesittäjä Sofia Kappel ansaitsee kiitosta, ja uskottavuus lienee kunnioittavin sana. Jos elokuvan ensikertalaisen suoritusta kutsuu rohkeaksi, ovat varastohuoneessa ensi kertaa pyllistävät pornokokelaat rohkeampia, eikä ihmisyyden ristiriitaisuus ole vähemmän ilmeistä, jos parikymppinen soma nukke työntää kakkosnelosen suoleen oikeasti.