Siskokset Venus ja Serena Williams ovat tenniksen todellisia aatelisia, joten tehdään leffa heidän faijastaan, joka varmasti on valmentajien, tsemppaajien, lapsityövoiman hyväksikäyttäjien tai koijareiden kuningas. Kenties yllättäen hän on kaikkea sitä sekä ironisesti että kunnioitettavasti. Richard on tarinan Rocky, joten urheiluelokuva on kiehtovasti kehystetty.

Richard mainitsee ottaneensa turpiin Ku Klux Klanilta ja kytiltä, ja nykyään häntä pieksevät kulmien jou-mänit. Hän on päättänyt, etteivät tytöt päädy uhreiksi tai syyllisiksi. Hän koulii tytöistä itseään vähemmän mielenkiintoisia hahmoja: hän ei ole varakas, mutta hän on virittänyt kasvuympäristön, jossa tytöillä on jopa vahvempi etulyöntiasema kuin eliittikakaroilla. Jo pelkästään tämä suuteli sieluani. Kaipailemani keski-iän kriisi etenee ja olen kyrpiintynyt tarinoihin, joissa yksilö pärjää, kun hän jaksaa painaa ja unelmoida. Jotkut pärjäävät, mutta monet eivät ja monilla menestyjillä on apupyörät. Leffa saa hurraamaan apupyörille, jotka rämisevät kovaa.

Tytöt ovat varttuneet harjoitellen tennistä, joka on näennäisen satunnainen juttu, johon Richard fiksoitui. Richard yllyttää haaveilemaan miljoonista dollareista, mutta hän myös varmistaa, että koulut käydään ja tunteet hallitaan, jottei maine ja sen katoavuus vie katuojaan. Ja tämä siis tapahtuu, kun perhe ei ole saavuttanut mitään erikoista ja tytöt ovat päälle kymmenen. Myöhemmin Richard todistaa ideologian vahvuuden kyseenalaistamalla varhaiset tarjoukset. Hän näki ne ennalta, joten ei ole syytä innostua ja menettää otetta.

Tarinan kaksipiippuisuuskin on kaksipiippuista. Richard on innokkain kannustaja, mutta myös innokkain tasapainottava vastavoima. Hän on siis ehdottomasti tarinan sankari, jos hän ei muutu tarinan roistoksi. Jos et tiedä, mikä on autistinen sankaritarina, ja itse välttämättä en sitä tiennyt, niin tämä on sanakirjaesimerkki. Richardin sisäinen maailma on niin vahva, että hän pakottaa pahan maailman mukailemaan sitä. Hän on itse kaikki päähenkilöt karkeasti sanoen. Oletusarvoisesti introvertin itsekeskeisyys ei ole itsekkyyttä, mutta itsekäskin Richard osaa olla ja vaimon näkökulma terävöittää sen. Juhlakalua kritisoidaan riittävästi.

Näin Will Smithin suorituksessa hitusen Rockya, kuvainnollisesti Forrest Gumpia ja vähän Doctor Eviliä, sillä Richard tapaa supistaa huulia (nostamatta pikkurilliä). Katsetta voi kuvailla yhtä perustellusti uupuneeksi ja hömelöksi kuin teräväksi ja päättäväiseksi. Dialogista päätellen Richard ei ole oppinut mies, mutta hän on älykäs. Tasaisesti luotettavan kokovartalosuorituksen hienouksiin lukeutuu köpöttely, jonka alitajunta tulkitsee siten, että apupyörät loi sielu eivätkä geenit.

Leffan heikkous on urheilu, jos muistamme elokuvamaisen urheilun olevan usein urheiluelokuvien elämyksellisin piirre. Tytöistä jää yksiselitteisen ylivoimainen kuva. En ajatellut käytännön toteutuksesta paljoa ennen lopetusta, mutta se on antikliimaksi. Siskosten ura on alussa, ja esitetyt opetukset yritetään huipentaa ymmärrettävästi, mutta ensimmäistä kertaa elokuvan aikana koin materiaalin lyövän tyhjää, koska painotukset eivät löydä tarinasta mitään, mikä ei olisi tullut selväksi.

Richard on reilusti kiehtovampi hahmo kuin kahta tyttöä myöskin valmentava faija tositarinassa Dangal ("Paini"; löytyy Netflixistä), mutta Dangal vie voiton urheilun eli kuvallisen innostavuuden myötä. Yhteiskunnallinen sanoma on molemmissa ilmeistä ja vielä erikseen alleviivattua, ja sympaattinen ja usein hauska meininki senkin myy.