Vihreä ritari on puuhirviö, joka yllyttää pyöreän pöydän ritareita survaisemaan itseään. Hän tulee tinttaamaan yhtä lujaa takaisin, mutta vasta ensi vuonna ja kaupan päälle tulee komea tappara. Meneillään ovat Jeesuksen synttärit, joten jo siksi fiksu tekisi vain sen, minkä hän tahtoo itselleen tehtävän. Kuningas Arthurin sisarenpoika Gawain joutui juuri myöntämään, ettei hänelle mitään tapahdu, joten hän innostuu lyömään passiivisen hirviön pään irti. Tattis ja ensi jouluna tavataan, ilmoittaa örkki.

Gawain on viinaan ja naisiin menevä siniverinen tyhjäntoimittaja, mutta ritariromantiikka kiinnostaa, ja nyt hän on osa sitä. Hän ei intoile diilistä, muttei siitä luistakaan, kun häntä vuotta myöhemmin rohkaistaan lähtemään vihreän ritarin temppeliin. Tiedossa on shamanistinen matka, jossa vähiten merkitystä on sillä, mikä on totta ja mikä unta. Puolet katsojista kuolevat tylsyyteen, kun Gawain kävelee eteenpäin enimmän aikaa sumukoneen posottaessa ja ohjaajan leikkiessä öljyvärimaalaajaa. Dialogi on usein hidasta, jos sitä on. Henkilökohtaisesti olin tyytyväinen ainakin telkkarini kontrastiin.

Aloituksen symboliikka on vahvaa, tai pidin ajatuksistani. Sivuutin sen, että Gawainin noidaksi haukuttu äiti vaikuttaa kutsuvan vihreän ritarin, eikä kyse hovijuonittelusta ole, vaan Gawainin edustaman karikatyyrimäisen ihmistyypin testaamisesta. Myöhemmin jaaritellaan muun muassa vihreän värin ristiriitaisesta merkityksestä, jolloin hirviö väkisin symboloi ihmisen jumalsuhteen ohella luontosuhdettakin. Yksilö ei saa aina ansionsa mukaan, mutta uskonto lupaa tasata tilit, ja ihmissuku kärsii luontoa raiskanneista esi-isistä, jne.

Filosofiaa kohtalaisesti märehtivällä allekirjoittaneella oli vaikeuksia ymmärtää, miten tarina edes voi parantua, kun Gawain matkaan lähtee eli jollain tasolla jo nöyrtyy itseään suurempien totuuksien edessä. Jos veikkaat puusotajeesuksen antavan armoa, voit veikata Gawainin funtsivan samaa, mutta sitä ei alleviivata. Olisi kiva tuntea Gawain intiimisti varsinkin jos hän aikoo jotakin oppia, mutta se olisi rahvaanomaista taide-elokuvassa.

Jonkin sortin sielun peili tämä on. Puolivälissä ajatukseni harhailivat perinteisesti, eli mm. veikkasin, että Gawain tapaa seuraavaksi Tom Bombadilin ja kolme pientä porsasta, mutta osittain tylsistymisestä johtuen sain kiinni siitä, mitä elämäntuskasta muun muassa ehkä sanotaan ja kritisoin omaakin ajattelua. Sanoma on se, ettei se ole leffan vika, jos tahdot olla paremmista leffoista legendaa heittävä kriitikko?

Traileriin on heitetty kärkevyydet. Puhuva kettu symboloi ainakin sitä, miten onttona pidän tätä verrattuna mestarilliseen, luontosuhdetta myös kommentoivaan Antichristiin, ja pienen budjetin eteeriset jättiläiset toivat mieleen Terry Gilliamin, jonka veikeyttä kokonaisuus ei edusta. Silti jo pitkiä otoksia ja pennin venytystä testailevana tyyliharjoitelmana tämä on katsomiskelpoinen taide-sapiensille. Varmasti en kaikkea ymmärtänyt, sillä mielestäni sanoma ei muuttuisi, jos puoli tuntia silpaisisi pois, mutta ritariromantiikan ja sen relevantimpien vastineiden kritiikkiä tässä on. Hyytävä hirviö itse hallitsee tilaa ja mahdollisesti sitoo ajatuksia siten, että tämän muistaa katsoneensa.