Ihmiskunta ei ota vakavasti vuoren kokoista asteroidia.

Vaikket tietäisi tuon lisäksi edes leffan nimeä, olet ymmärtänyt tarinan, lajityypin, sanoman ja symboliikan. Intoilin hetken, että tätä teosta aikamme tarvitsee! Mutta miten napakymppimäinen satu toimii, jos se on kokematta koettu? Huuli mutristui, kun kuulin leffan olevan suosittu, vaikka kriitikot känisevät: kyseessä on satiiri ihmisille, jotka eivät katso satiireja, eikö? Leffan katsomalla saavutin lähinnä oikeuden sanoa, että katsomattakin tämän arvostelisi.

Leonardo DiCaprio petaa taivaspaikkaa suojelemalla luontoa elostelun välissä, joten toki hän tästä innostui. Hänen ja Jennifer Lawrencen näyttelemät tieteilijät bongaavat asteroidin, joka uhkaa kaikkea elämää. Kuinka levittää tietoa? Presidentti ja uutisankkurit ovat maireita ja pinnallisia, mutta eivät verrattuna Donald Trumpiin ja aitoihin toimittajia roolipelaaviin amerikkalaisiin miljonääreihin. Osuvimpana pidin sitä, että kriisiin sotkeutuu teknologiapohatta, sillä Mark Rylancen provosoivan lattea lausunta yhdistettynä ylimielisyyteen menee satiirina Amazonin Bösösestä ja Teslan Elostelijasta.

Kaikki ovat ärsyttäviä. "Niin on tarkoituskin", ja ymmärtäisin yskän, jos edes päähenkilöt olisivat siedettäviä tai matkalla sovitukseen, mutten kaipaa apua misantropiaan vajoamisessa. Hysteeriset ja mielialalääkkeitä popsivat tieteilijät ovat etäännyttäviä alussa, kun vain he ovat huolissaan. Kun kriisille jotain tehdään, DiCaprion hahmo innostuu pintaliidosta ja hyödytön on kollegakin.

Tosielämässä ilmeikäs Lawrence järkeilee taas, että patsastelu on näyttelemistä. DiCapriolla on yksi komea, hallitusti koominen avautuminen, joka kohdistuu yleisesti Yhdysvaltain nykytilaan. Asiayhteydestä irrotettuna hetki vakuuttaa, että tärkeää on vain toteutus, mutta asiayhteys on se, että hahmo on turha mulkku. Jos Neil deGrasse Tysonin kaltainen herrasmies ensin yrittäisi parhaansa, kilahtaminen voisi olla eeppinen, jopa tarinan päättävä hetki, mutta leffa ei hallitse huumorin ja draaman tarvitsemia ristiriitoja.

Kaikki on ärsyttävää tarkoituksella, jos niin sovitaan, mutten sovi. Mielivaltaisuus ja rytmittömyys on nettiajan kritiikkiä, joopa joo. Tosielämässä edes tieteen kansantajuistaja Tyson ei enää luota nallekarismaansa, vaan hän tekee videoita pieruhuumoria viljelevän koomikon kanssa - mistä itsekin pidän. Leffassakin improvisoidaan, ja hymähdin joskus, mutta osumatarkkuus on heikko, ja usein improvisointi on kohtauksen ainoa pointti. Puuromainen kokonaisuus tuntui venyvän 4 tuntiin.

Aikaa löytyy sketsien pikakelaukselle (leffan nimeäkin käsitellään siten) ja "elävöittävälle" arkistomateriaalille eli silppurijätteelle. Esimerkiksi se painavalta kuulostava idea jää sivumaininnaksi, että Lawrencen vanhemmat uskovat porvarien propagandaan. DiCaprio pettää puolisoaan, joka hädin tuskin on läsnä. Se olisi klisee, jos salarakas olisi Lawrence, mutta leffa kaipaa sen kaltaista kerronnallista temppua, joka varmistaa, että edes päähenkilöt ovat niin tärkeitä edes toisilleen, ettei heitä voisi editoida pois.

Muovinen scifikuvasto liittyy "Bösösen ja Elostelijan" pilkkaan, mutten keksi, miten se sitä vahvistaa. Uskottavuus kärsii ja huomio lipsuu epäolennaiseen. Viimeistään lopputekstikohtaukset vahvistavat, että "Oscar-tason" ohjailija Adam McKay valuu kohti vanhoja spedeilyjään (Uutisankkuri, Velipuolet), jotka sentään pysyivät tyylissään.

Presidentti Meryl Streep ja toimittaja Cate Blanchett ovat pikantteja supernarttuja, joita on kiiteltävä siitä, että he tunnistavat jopa McKayta paremmin mikä McKayn visio on, mutta edes Streep ei ole niin taitava, että "melko typerä" presidentti rekisteröityisi vitsinä Trumpin jälkeen. En voi sietää myöskään Space Force ja My Cartoon President -sarjoja: Trump tuhosi amerikkalaisen poliittisen satiirin.