Ja nuorikin nyt kuihtuu, kuin mummo pirtissään; ja koukkuselkä naksuu, niin kaikk' on hädissään. M. Night Shyamalan on vauhdissa. Mysteerijännäri Old kertoo lomakohteen asiakkaista, jotka Shyamalan itse autokuskin roolissa kuljettaa kallioiden eristämälle rannalle. Siellä aika kulkee valtavan nopeasti, eikä sieltä pääse pois.

Näen kolme tasoa ja/tai puheenaihetta. Ensimmäinen on se, että ideat voisivat johtaa täydelliseen lyhytelokuvaan, joka lyö ilmat pihalle.

Vedessä lilluu ruumis, joten päivä on jo pilalla. Traumat yleensäkin "pakottavat lapset aikuistumaan" ja nyt he kasvavat oikeasti. Aikuisilta ei liikene pennuille huomiota ennen kuin tilanne on niin pitkällä, että he huomaavat ajan runnelleen itseään. Elämä valuu käsistä. Mistään ei saa otetta... Se on hyytävää ja siinä on loppupäiväksi symboliikkaa, jos sitä etsimme. Leffa voisi kulkea reaaliajassa ja kestää vartin. Teoriassa visionääri voisi venyttää tällaisen elämyksen noin 70 minuuttiin.

Nuo mietteet perustuvat näkemääni, mutta vuodet eivät kulu minuuteissa vaan tunneissa. Toinen taso on täten normaalimpi draamajännitys. Siitä uupuu syvyyttä, ja tarttumapintaa vähentää Shyamalanin yleinen outoilu. Oletat hänen tähtäävän johonkin nokkelaan, kun hän pistää pennut kysymään kaikilta "mikä sinun nimesi ja ammattisi on", mutta se kuulostaa samalta kuin "hei, minä olen Jari ja arvostelen nyt elokuvan". Eikä hän välttämättä aina tähtää.

Puolipinnallinen tyyli on oikea valinta käsiteltäessä lasten koomista ja kiusallista venähtämistä: Shyamalan virittelee yhden absurdin skenaarion ja elävöittää teemaa irtorepliikeillä, muttei lähde vakavissaan pohtimaan, miten mieli kehittyy tai on kehittymättä. Pinnallisuus häiritsee silloin, kun aikuiset lukevat kankean selityksen tai teorian suoraan käsikirjoituksesta ja nielevät sen. Jos tarina kestäisi vartin, teorioita ja selityksiä ei tarvittaisi mihinkään.

Kolmas taso on todellinen totuus, josta en sano mitään selvää. Yleisesti ottaen Shyamalanin parhaat yllätykset ovat niin kovia, että moni pettyy, jos hän panttaa totuutta teknisistä syistä kuten pitääkseen huomion hahmojen näkökulmassa tai ruokkiakseen epävarmuuden ilmapiiriä. Joskus sitä saakin pettyä, jos selittely tulee oudolla rytmillä kuten laahaten tai Unbreakablen legendaarisen tökerön lopputekstin muodossa.

Vaikka herkullisin symboliikka tulisi selväksi vartissa, se ei tarkoita sitä, että leffa lyö tyhjää muun aikaa. Nautin eniten elokuvista, joiden aikana ei ehdi ajatella mitään ylimääräistä. Yleisimmin pohdin sitä, kuinka neljä muuta leffaa tekivät täsmälleen saman 1,8-3,7% paremmin. Jos on tarkoitus "elää hetkessä" ilman leffaa vaikkapa joulun pyhinä, sama pää alkaa epäillä, että 10 sekuntia kestänyt kutina on syövän merkki eli selaushistoria pitäisi poistaa, jne. Old on erikoinen ja teemallisesti vahva leffa, ja oli hauska pohtia sitäkin, onko huumori tahatonta vai luovaa, joten elin hetkessä. Se kun on tällaisen tarinan ilmeisin sanoma, homma tuntui toimivan.

Ainoa yrittämättä mieleen tuleva vertaus on se, että parantola-aiheinen kauhujännäri A Cure for Wellness markkinoi itseään pontevan makaabereilla kokeilla ja laboratorioilla ja kulttinunnilla. Ei siitä enempää käteen jäänyt kuin tästä rannalla hohhailusta, joten tyhjästä useinkin nyhjäisevä Shyamalan ottaa moraalisen voiton.

En sanonut hahmoista paljoa, koska jännitys on intiimin sijaan luontodokumenttimaista ja metafiktiomaista Shyamalanin itsensä kytätessä tapahtumia. Mukana on kehnoja kohtauksia. Suosittelen tätä, jos olet katsonut sekä Lady in the Waterin että The Happeningin siitä huolimatta, että katsoit ensin niistä toisen.